**Salaisuudet vanhan metsäpolun varrella**
Poliisiviranomaiset olivat pidättäneet lääkärin, jonka epäiltiin syyllistyneen rikoksiin, jotka järkyttivät koko yhteisöä. Nyt hän makasi kylmässä psykiatrisen sairaalan huoneessa, valkoiset seinät ympärillään kuin vankilan muurit. Pimeä tunnelma valtasi huoneen, ja ainoa ääni oli käytävän kaukaisen askeleen kaiku, joka muistutti häntä siitä, että hän oli eristyksissä, tuomittuna ja tarkkailtuna.
Arviointi oli alkanut. Mielenterveysammattilaiset tulivat ja menivät, heidän katseensa uteliaita mutta samalla kylmiä. He kysyivät kysymyksiä, jotka kaivautuivat syvälle hänen mieleensä. Hän yritti vastata, mutta sanat takertuivat kurkkuun. Ajatukset poukkoilivat kuin villit eläimet, eikä hän voinut olla miettimättä, mikä oli totta ja mikä vain hänen mielensä tuottamaa harhaa. ”Deal with it,” hän kuiskasi itselleen, kun pelko ja epätoivo alkoivat vyöryä yli. Mutta mitä varten? Oliko hän todella syyllinen, vai oliko tämä vain hänen mielensä keksintö?
Testit ja arvioinnit jatkuivat. Psykologiset kokeet, joissa hänelle esitettiin kuvia ja kysymyksiä, saivat hänet tuntemaan itsensä alastomaksi. Hänen käyttäytymisensä tarkkailtiin, jokainen liike ja ilme tallennettiin kuin ne olisivat olleet todisteita häntä vastaan. Hän tunsi, kuinka hänen mielensä hapertui, kuin vanha puu, jonka juuret olivat mädäntyneet. Jokainen päivä, joka kului, tuntui vievän hänet syvemmälle pimeyteen, josta ei ollut paluuta.
Muutaman viikon kuluttua, kun arviointi oli saatu päätökseen, lääkärit kokoontuivat yhteen. Heidän kasvoillaan oli vakavuus, joka sai hänen sydämensä pamppailemaan. Hän tiesi, että he olisivat päättäneet hänen kohtalostaan, ja se pelotti häntä enemmän kuin mikään muu. Joku heistä puhui hänen mielenterveydestään, ja vaikka he yrittivät käyttää pehmeitä sanoja, hän kuuli vain sen, mitä hänen sisimpänsä kuiskasi: ”Olet tuomittu.”
Kun he lopulta puhuivat hänen oikeudellisesta vastuustaan, hän ymmärsi, että vaikka hän voisi olla henkisesti sairas, se ei vapauttanut häntä teostaan. ”Deal with it,” kuiskasi hän jälleen, mutta tällä kertaa se ei ollut rohkaiseva lausahdus, vaan lopullinen tunnustus. Hän oli vankina omassa mielessään, ja kaikki toiveet tulevaisuudesta olivat haihtuneet kuin savuverho, jättäen jälkeensä vain ikuisen epätoivon.
Ja niin hän jäi sinne, valkoisten seinien ympäröimänä, tietäen, ettei ollut mitään pelastusta. Pimeys oli hänen ainoa ystävänsä, ja se oli ikuisesti hänen seuranaan.
*Tarina on fiktiivinen eikä perustu todellisiin tapahtumiin.*