Vallankumous on usein kiistelty aihe, sillä se voi aiheuttaa voimakkaita tunteita ja jopa väkivaltaisia yhteenottoja. Toiset näkevät sen ainoana keinoa muuttaa epäoikeudenmukainen järjestelmä ja parantaa kansalaisten elämää, kun taas toiset pelkäävät sen vaikutuksia ja pitävät sitä häiriötekijänä yhteiskunnassa. On myös niitä, jotka kyseenalaistavat koko vallankumouksen tarpeellisuuden ja sen mahdollisuudet saavuttaa toivottuja tuloksia.
Historiallisesti vallankumoukset ovat usein johtaneet radikaaleihin muutoksiin, kuten demokratian syntymiseen tai totalitaaristen hallitusten kaatumiseen. Esimerkiksi Ranskan vallankumous vuonna 1789 johti monarkian kaatumiseen ja modernin poliittisen järjestelmän syntyyn. Myös Venäjän lokakuun vallankumous vuonna 1917 muutti maan poliittista ja taloudellista järjestelmää merkittävästi. Nämä esimerkit ovat osoitus siitä, että vallankumoukset voivat olla voimakas väline muutoksen aikaansaamiseksi.
Toisaalta on myös esimerkkejä siitä, että vallankumous ei ole onnistunut saavuttamaan toivottuja tuloksia ja jopa johtanut tilanteen pahenemiseen. Esimerkiksi Iranin islamilainen vallankumous vuonna 1979 kaatoi Pahlavi-dynastian, mutta myös vakiinnutti uskonnollisen diktatuurin maahan. Myös Neuvostoliiton romahdus vuonna 1991 ei johtanut odotettuun demokratiaan ja taloudelliseen kehitykseen, vaan pikemminkin synnytti maassa kaoottisen tilanteen.
Vallankumouksen toteutuminen ja sen seuraukset riippuvat monista tekijöistä, kuten yhteiskunnan tilasta, kansalaisten sitoutumisesta, vallankumouksen johtajien päämääristä ja vallanvaihdon prosessista. Usein vallankumouksen jälkeen yhteiskunta on hajallaan ja tarvitaan aikaa ja resursseja sen järjestämiseksi uudelleen. Jos näitä tekijöitä ei oteta huomioon, vallankumous voi aiheuttaa sekasortoa ja lisätä kärsimystä.
Lisäksi vallankumouksen tarve ja sen tavoitteet voivat olla subjektiivisia ja jakaa kansaa. On mahdollista, että vallankumouksen taustalla olevat ideologiat ja tavoitteet eivät vastaa enemmistön tahtoa ja että se aiheuttaa eripuraa ja yhteiskunnallista levottomuutta. Tällöin vallankumous ei välttämättä lisää hyvinvointia, vaan päinvastoin, voi johtaa tilanteen pahenemiseen.
On myös kysyttävä, onko vallankumouksen sijaan olemassa muita keinoja muuttaa yhteiskuntaa ja sen ongelmia. Poliittisen aktiivisuuden lisääminen, rauhanomainen protestointi ja demokraattisten instituutioiden vahvistaminen voivat olla tehokkaampia tapoja saavuttaa haluttuja tuloksia ja välttää väkivalta ja yhteiskunnan hajoaminen.
Kaiken kaikkiaan vallankumous on moniulotteinen ja monimutkainen kysymys. Se voi olla sekä tulevaisuuden toivo että harhakuvitelma, ja sen onnistuminen tai epäonnistuminen riippuu monista tekijöistä. Tärkeintä on varmistaa, että muutokset toteutetaan vastuullisesti ja pyrittävä välttämään katastrofaalisia seurauksia. Toivoa voidaan löytää myös muista keinoista ja vallankumous tulisi olla viimeisenä keinona, kun kaikki muut mahdollisuudet on jo käytetty.