Kuvittele maailma, jossa jokainen sähköposti, jokainen älykännykän avaus, jokainen nettiselailun hetki on pyhä rituaali. Nykyisyys on muuttunut moderniksi kulttuuriksi, jossa digitaaliset käytännöt ja seremonialliset toimenpiteet kietoutuvat toisiinsa tavoilla, joita emme ehkä edes tajua. Emme enää pukeudu juhlapukuihin mennessämme rituaalitunnelmaan; sen sijaan avasimme tabletit ja muuntamme ihmisen kokemuksen pelkäksi dataksi.
Olennaista on se, että nykyajan ’jumalat’ eivät ole enää Olympoksen mytologian ylvät hahmot, vaan algoritmit ja sovellukset, jotka määrittävät toimintaamme. Laadimme kalentereita, kirjoitamme some-päivityksiä ja lajittelemme elämämme virtuaalisiin laatikkoihin; kaikki tämä muistuttaa aikojen takaisia rituaaleja, joissa ihmisten oli osaltaan uhrattava aikaa ja huomiota paremmille voimille. Meidän aikamme uhri on itsemme jakaminen.
Ajatus siitä, että nämä digitaaliset toimet voisivat olla muinaista ritualismia, saattaa tuntua absurdilta. Mutta mitä jos tarkastelisimme somettamisen ja digitaalisuuden jalkautumista maailmaan kuin vanhaa kulttuuria? Miten kuvat ja tekstiviestit saisivat eri merkityksen, jos ne toteutettaisiin muinaisten seremonioiden hengessä?
Kun suunnittelemme julkaisuja ja pohtimme, kuinka ne vaikuttavat ympäristöömme, voimme nähdä yhteyksiä. Virttämme sähköpostissa voi olla yhtä tärkeä kuin menneiden aikojen shamaanin lausuma loitsu. Se, kuinka monelle kelle viestimme on osoitettu, avaa keskustelun osalaisuudesta ja yhteisöllisyydestä; ja samalla se tuo esiin kysymyksiä siitä, kenen ääni tulee kuuluvammaksi, ja kenen on vaiennettava.
Ja entä kun keskustelut tiivistyvät moukkamaiseen yksinkertaisuuteen, ja me, uudestaan ja uudestaan, lähetämme sen saman sanoman viesteillämme ja päivityksillämme. Silti, jokainen napautus, jokainen sydänmerkki on temporaalinen tänä aikakautena. Se on kuin olisimme siirtyneet osaksi suurempaa orkesteria, jonka nuotit on kirjoitettu verkon syövereihin, ja joka vaatii jatkuvaa huomiotamme.
Voimmeko siis kutsua tätä kulttuuria ’muinaisten rituaalien’ jatkeeksi? Ehkäpä, mutta silloin on vaikea olla ajattelematta, mikä on niiden merkitys ja mitä jätämme taakse. Onko tämä moderni rituaalimme vain harhaa, vai onko siinä vihje jostain suuremmasta? Meidän on ehkä aika pysähtyä, katsoa peiliin ja miettiä, keitä me todella olemme, kun pukeudumme digitaaliseen viittaamme. Onko meistä tullut edesmenneiden jumaltemme varjoja, vai onnistuuko meiltä jälleen löytämään totuus itsestämme sieltä, missä emme vielä ole edes osanneet etsiä?