Muinaiset sivilisaatiot, jotka keräilivät uhreja jumalilleen, ovat jääneet historiaan kammottavina esimerkkeinä ihmiskunnan hulluudesta. Aurinko, kuu ja tähdet olivat vuosisatojen ajan ihmisen korkeimpia ihanteita ja pelastustoiveita. Mutta entäpä nykyajan rituaalit? Aikakauden humanoidit, ne, jotka seisovat sormet näppäimistöllä, ovat kehittäneet oman ritualisminsa: tykkäykset.
Ajattelepa hetki: pelkkä sormien napsautus, klikki ja yksi yksinkertainen kuva, ja näet itsesi hylättyjen kuiskintojen meressä. Sosiaalinen media, se digitaalinen alttari, jossa niin monet palvovat hyväksyntää, on kuin satu, missä arvoitus on se, kuinka monet vain tarvitsevat ärsykkeitä osoittaakseen olevansa elossa.
Kuvittele, että olisit muinaisen kulttuurin papittarena, ja tehtäväsi olisi odottaa uskovien uhrauksia. Mikäli olisit onnellinen ja täynnä itseluottamusta, heidän silmänsä välkehtisivät kuin auringonvalo. Kuitenkin, kun se sormesi ei kohti ruutua nouse, onko eteenpäin suuntautuvan yhteisöllisyyden toive vain illuusio? Milloin ja miten ihmiskunnan varhaisin tarve tulla nähdyksi on muuttunut niin lyhyeksi ja pinnalliseksi? Tykkäys on nykyajan uhri, rahaa ja aikaa ei kulu, mutta silti se murtuu omaksi, yksinäiseksi rituaaliseksi kaavakseen.
Kaikessa yksinkertaisuudessaan ’tykkäys’ voi tuntua harmittomalta, jopa hauskaltakin; se on sosiaalisen foorumin resepti. Mutta syvemmälle kaivaminen paljastaa, että se on lopulta vain heijastus ihmisen perustavista haluista: hyväksyntä, rakkaus ja arvostus. Nämä piirteet ovat elämän ytimessä, utopistisessa kulississa, jossa takaa löytyvät tuhannet tunteet ja pettymykset. Suuren osa nuorista elää elämänsä läpi screensavereiden viidakossa, antamatta itselleen lupaa kokea omia tunteitaan. Onko tämä nykypäivän onni? Näkymättömissä ja näkymättömien keskellä, itsemme kaltaiset muinaiset rituaalit ja uhrimessut ovat vain digitaalinen kaiku.
Sukeltaessamme syvemmälle tämäntyyppisiin rituaaleihin, joudumme kysymään: mitä on ihmisen ydin, jos se on vain pelkkä klikkaus? Valitsemmeko rakkauden ja hyväksynnän, vai hylätyt kynttilät muinaiselle palvonnalle? Tykkäyksemme ovat vain muistoja yksinäisistä sieluista, jotka kaventavat puhumiselle polun, samalla kun he kavahtavat oman elämänsä täyttymystä. Onko tämä sosiaalisen median aikakauden kulttuuri vain kauneuden murentumista, tai onko se kenties uusi tapa elää?