Seisoin kaivon äärellä, jonka pohja oli täynnä mätäneviä muovinjätteitä, ja mietin, miten olemme tulleet niin syvälle omaan harhaan. Kierrätys – tuo modernin ihmisen pyhä mantra, jonka ympärille olemme rakentaneet kokonaisia rituaaleja. Mutta mitä tapahtuu, kun paljastamme tämän kierrätyskaivon nurjan puolen?
Elämme aikakautta, jossa kylliksi köyhä omatunto kätkee alleen koko raivostuttavan mustan muovimeren, joka odottaa pinnan alla kuin aikapommi. Olemme muovikauden lapset, ja silti huudamme innoissamme, miten paljon olemme keränneet laatikoihin, jotka vähäisellä vaivalla saavat uuden elämän. Yhteiskunnan kolmas silmä jaksaa yhä tuijottaa, mutta vain harvoin käännymme katsomaan toisaalle, siihen, mitä kaivon syvyyksissä todellisuudessa piilee.
Ajatus kierrättämisestä on soluttautunut päivittäisiin rutiineihimme ja täydentää elämäämme, mutta samalla se on kehystetty ristiriitaisin ja melankolisin sävyin. Markkinat ovat heränneet, ja meidän on osattava pelata peliä, mutta kenellekään ei tulisi mieleenkään kysyä, onko tämä peli edes reilu. Itse asiassa, kierrätys, tuo loistava ja kiiltävä kaunotar, on ollut tässä maailmassa aikaisemmin kuvastettuna vain kauniina harhana.
Jos tarkastellaan tätä ilmiötä enemmän mikrokosmina, voisimme huomata, että jokaisen muovipullon takana on tarina suurista teollisuusyrityksistä, jotka viihdyttävät meidät illuusioilla vaihtoehtoisista totuuksista. Onko meillä varaa unohtaa kaivon pohjalle kerääntyneet roskat? Eikö se ole vain merkki siitä, että muovijätteitä on yhä liikaa, eikä loppua ole näkyvissä?
Liitymme yhä uudelleen ja uudelleen kierrätysohjelmiin ja -järjestelmiin, jotka antavat meille lupauksen paremmasta huomisesta, vaikka syvällä sisimmässämme tiedämme, että kaivon syvyydet ovat niin suuret, että ne nielevät meidät mukanaan. Olemmeko niin uppoutuneita omaan tarinaamme, ettemme enää edes kuule, kuinka kaivo meidän allamme huutaa apua?
Meidän on aika herätä huomaamaan, kuinka pieni muovipullo voi avata oven suurempiin kysymyksiin: Olemme rakentaneet kaivon, joka ei vedä, ja nyt se on täynnä meidän omia riitapukkiamme, ääniä, jotka puolustavat kuin tuhat ninjistä koostuva armeija tätä kulutusmarkkinoiden ihmeitä. Kun kaivon kaipaama vesi jää saamatta, mitä todella voimme enää vastaanottaa?