Kuvittele hetki, että kaupunkisi kadut ovat tyhjät. Silti, kun nostat katseesi, kohtaat sinfonian etäisiä, sinisiä valoja, jotka välkkyvät kuin tähdet näkymättömässä taivaassa. Nämä valot eivät ole mitään muuta kuin nykypäivän pelastavat rituaalit – mobiililaitteet, jotka pitävät meidät yhdessä, mutta samalla eristyksissä. Kivipinnoilla, joilla kuljemme, tanssivat haamut; sosiaalisten suhteidemme varjoja, hiotut ja kiillottuneet vapautemme pastelliväreissä.
Olen joskus miettinyt, miten tämä kaikki alkoi. Eikö vain hetki sitten ollut aikaa, jolloin ihmiset kohtasivat toisiaan ilman esteitä? Aikakautta ennen kuin puhelimet muuttuivat keskusteleviksi kumppaneiksi, ennen kuin elehdimme puhelinta kuin taikapölyn välineenä, ja ennen kuin aloin kuunnella ihmisten sydänten sykettä haasteena, joka saataisiin ratkaistuksi vain tekstiviestillä. Miten käy, jos laitoimmekin puhelimet syrjään ja puhuisimme kasvokkain?
Ajan myötä mobiililaitteista on tullut rituaaleja, joilla osoitamme kuuluvamme yhteisöön. Kehityksen myötä kehitämme uusia tapoja kokea yhteenkuuluvuutta, joka perustuu pikaviestien, tykkäysten ja ketjureaktion kaltaisten digitaalisten ilmiöiden varaan. Mutta missä on raja? Yhteisö koetaan yhä useammin ruudun läpi. Mobiiiliteteetti, tuo aikamme kummitus, synnyttää kyynisyyttä – ja samalla lohtua. Kenenkä haamu on se, joka todella elää? Onko se meidän yhteisömme vai digitaalisen maailman sielu?
On helppo nauttia nykypäivän mukavuuksista, mutta samalla on tullut aika kyseenalaistaa niiden hintaa. Kivipinnoilla, joita lapsetkin peukaloivat, syntyy vastuuton riippuvuus. Meidän on mietittävä, mitä uhraamme tai menettämme, kun huomaamme olevamme kaivautuneet digitaaliseen maailmaan. Vapaus on tärkeä, mutta onko se totta, jos sen anis on pelkästään näyttö? Taidetta historian kulisseista, jossa kivet alkavat kuiskata ja kertoa tarinoita, uinuvia unelmia niiltä, jotka eivät enää ole tässä hetkessä. Kuitenkin, elämme ajassa, jolloin tahtoisimme uskoa, että mobiililaitteet ovat tulleet pelastamaan meidät.
Voisimme kuitenkin nähdä, että mobiililaitteet ovat nykypäivän muoto ja voima, joka subjektiivisesti muokkaa ihmismieltä. Ne ovat häilyviä, mutta kauniita rituaaleja – muinaisten aikojen jäänteitä, joiden henkinen energia virtaa kuolematonta tanssia, kunhan pysähdymme hetkeksi kysymään: opimmeko me niiden myötä tanssimaan? Muotoilemme itsemme ja yhteisömme haamuja, joita emme välttämättä voi koskaan nähdä, mutta joiden olemassaolo on kuin sumua, joka ympäröi meitä. Toivottavasti voimme löytää tarpeeksi voimaa, jotta voimme taas kertoa tarinoita, jotka elävät elämäämme koko sydämestämme.