1930-luvun spekulatiivisessa biologisessa keskustelussa unohtui, että maan syvyyksissä piti myös kivien oma kohtalo. Kun tiedeyhteisö suuntasi katseensa avaruuden mahdollisuuksiin ja elämän muotojen mahdollisuuksiin muilla planeetoilla, maan pinnalla odotteli piilossa erikoiset geologiset muodostumat, jotka olisivat voineet inspiroida aivan uudenlaisiin pohdintoihin elämästä ja sen monimuotoisuudesta.
Kivien maailmassa ei ole kyse vain kivisyistä; on olemassa poikkeuksellisia, lähes surrealistisia muodostelmia, jotka vievät ajatuskulut aivan uusiin suuntiin. Näitä harvinaisia geologisia ilmiöitä, kuten gneissi ja liuskekivimäiset piruetteja esittävät ääriviivat, voi nähdä pakkautuneen tuhansien vuosien aikana, muodostaen eräänlaisen ajattoman chaotisuuden. Ikään kuin maan sisuksiin olisi jäänyt muinaisten aikojen iskuja, sanatomia, joka ei koskaan saanut ääntä.
Kun huomioimme, että 1930-luku oli aikakausi, jolloin keksinnöt ja spekulaatiot kulkivat käsikädessä, voimme vain ihmetellä, kuinka geologia jäi varjoon. Olisiko geologien pitänyt kääntää katseensa kohti näitä ainutlaatuisia tilkkutöitä? Entäpä, jos nämä maisemat olisivat voineet antaa viitteitä elämän tulevaisuudesta? Entä itse geologinen aika, joka kävi läpi muodonmuutoksia äärimmäisen hitaasti, mutta melkein enemmän kuin itselleen puhuva taiteilija?
Geologisten muodostumien tutkimuksessa piilee ironinen etäisyys – ilmapiiri, joka yhdistää historian tieteellisen uteliaisuuden ja harhaisesti vaikkapa merkittävän taiteen. Kun ajattelemme, että elämää voisi syntyä jossain kimurantissa ja ristiriitaisessa ympäristössä, voimme samaan aikaan huomata, ettei vain suhteet polkujen ympärillä, vaan myös koko maan ja sen kivinen funktio tarvitse uusia koodimuotoja. Suuri kysymys kuuluukin: voiko geologinen muodostuma toimia porttina aivan toisenlaiseen biologiseen keskusteluun?
Kivipinnalla on tosin omat murheensa, ja sen ääni vie kiireesti ja oikullisesti harhan syövereihin. Vaikka spekulaatiot elämän mahdollisuuksista vierailla planeetoilla kiehtovat mieliä, maan pinnalla – tai syvyyksissä – piilee suuria mysteerejä, joita ei ole vielä riittävästi tutkittu. Kivien salaisuudet ovat aikakauden pyhiä kirjoituksia, joita muinaisuuden tutkijat, olkoonpa he geologeja tai biologiaa, eivät ole saaneet auki.
Ja niin voimme kysyä: onko kivien kertoja unohdettu? Jäikö heidän perspektiivinsä pelkän tekniikan ja optimismin varjoon? Eikö kivistyneiden muistojen joukossa piile niiden valtameri eikä vain anatomiansa – ajatus, joka kutoo yhteen historian ja tulevaisuuden samalla kun elävät ja kuolleet, pilvet ja kiviset maisemat tanssivat ympärillämme?