Hän oli aina rakastanut tähtitaivasta ja mielestään se oli yksi kauneimmista asioista maan päällä. Hän muisti lapsuudestaan, kuinka hän oli katsellut tähtiä joka ilta ikkunastaan ennen nukkumaanmenoa. Tästä tuli hänelle tapa, ja vaikka hän oli kasvanut ja muuttanut kaupunkiin, tähtitaivas ei lakannut lumoamasta häntä.
Nyt hän makasi nurmikolla, mukavasti pehmustetulla huovalla ja tunsi olonsa rauhalliseksi. Hän sulki silmänsä hetkeksi, vain kuunnellakseen ympäristöään. Hän kuuli puiden hiljaisen kahinan ja korkealla lentävien lintujen siipien havinan. Myös kauempana kuuluva musiikki ja ihmisten nauru täyttivät ilman, tehostaen tähtikirkkaan yön tunnelmaa.
Hän avasi taas silmänsä ja tuijotti tähtien valaistuun taivaaseen. Tähtien määrä oli hämmästyttävää. Hän ihmetteli, miten suuria ja kauniita ne olivat ja aina yhtä kiehtovia katsella.
Hän mietti, kuinka monia tarinoita, unelmia ja toiveita tähtitaivas olikaan nähnyt. Monet ovat varmasti tuijottaneet niitä yhtä lumoutuneina kuin hänkin nyt teki. Ehkä ne jopa olivat antaneet rohkaisua tai tuoneet lohtua vaikeina hetkinä.
Hän makasi siinä hetken ja antoi ajatustensa vaeltella tähtien mukana. Tähtitaivas toi hänelle tunteen yhdistymisestä johonkin suurempaan ja tärkeämpään. Siinä hetkessä hän tunsi olevansa osa jotakin suurempaa kokonaisuutta, maailmankaikkeutta.
Vähitellen hän alkoi tuntea itsensä uneliaaksi ja hänen oli aika palata sisälle. Mutta hän tiesi, että tähtitaivas tulisi aina olemaan osa hänen elämäänsä ja hän aikoi palata tähän hetkeen aina uudestaan ja uudestaan.
Niin hän sulki silmänsä ja nukahti maailman kauneimman katseen alla, tähtitaivaan alla.