Kuvittele hetki, että elämme aikakautta, jolloin sosiaalisessa mediassa kulkeminen on rituaali, mitä seurataan kuin muinaista tanssia. Tuo sama teini, joka nykyisin avaa älypuhelimensa hymyssä suin, saattaisi kantaa mukanaan muinaista merkitystä, ruumiillistettua symboliikkaa kenkien kautta.
Yhteiskuntamme on luisunut aikakauteen, jossa kengät eivät vain suojaa jalkojamme tai korosta henkilökohtaista tyyliämme. Ne ovat paljon enemmän – ne ovat sosiaalisen statuksen, identiteetin ja hyväksynnän kantoja, jopa kaavamaisia fetissejä, joiden myötä jokainen askel sosiaalisen median kaauksessa muuntuu performanssiksi. Ja kun astumme katseyhteyteen, astumme myös yhteiseen, salaperäiseen rituaalimaailmaan, jossa jokaisella postauksella, jokaisella tykkäyksellä, on askelmerkitys.
Tässä absurdissa ajassa ‘kengät’ ovat syntyneet kritiikille, kankaalle, joka peittää alleen suurempia kysymyksiä: Mikä on oman itsen esittely? Mikä on elämän tarkoitus, jos jokaisen liikkeen tarkoitus on vain näkyvyyden ylläpito? Kun nuori somettaja painaa kenkänsä eteenpäin, hän kuljettaa mukanaan identiteettiä – ja kaiken taustalla pesii pelko hyväksymättömyydestä. Kengät, jotka eivät koskaan astu, ovat hänet vanginneet pelon ja paineen rituaaleihin.
Kodittomien muinaisten aikojen rituaalit saattoivat sisältää askelia, jotka luotiin pitämään yhteisön voima yhdessä, uutta elämää vauhdittaen. Nykyään taas sosiaalinen media on paikka, jossa jokaisen askelen on tarkoitus synnyttää tykkäyksiä – se elää ja kuolee. Tämä on absurdia käytännöllisyyttä: ymmärrämme hyvin, miten jalat voivat kulkea eteenpäin, mutta jäämme jumiin siihen, miksi halaamme jokaista askelta, joka vie meidät hetkelliseen huumaan.
Joten, voimmeko rikkoa tämän rituaalin? Voiko perinteinen kenkanäyttely siirtyä takaisin jalkojemme suojaksi ja muotoilun iloksi, ilman, että se muuttuu viralliseksi esitykseksi? Onko mahdollista astua takaisin, elää irrallaan rajoittavista odotuksista? Tai onko tämä matka vain uusi osa kenkien pitkää ja tuskallista tarinaa?
Kun seuraavan kerran näet nuoren, joka seistä tuijottaa puhelinta, muista: hänen varpaansa saattavat olla sidottuja kengännyöreihin, mutta sydämensä kaipaa vapautta, askelia, jotka karkaavat pois sosiaalisesta mediasta – kohti aitoutta ja todellista ihmiskontaktia. Voimme vain toivoa, että jonakin päivänä kengät, jotka eivät koskaan astu, kuolevat aikakauden muistikuvina, ja saamme jälleen vapaat jalat kulkemaan elämän, ei vain näyttämön, polkuja.