Kun avaat puhelimesi ja vilkaiset sosiaalista mediaa, et ehkä tiedosta, että käytät aikamme erästä parhaista näkyvistä ritualeista. Tässä modernissa kulttuurin kaavassa, jossa nuorten idolien kasvojen muokkaaminen on arkipäivää, voimme nähdä varjoja menneisyydestä – kasvojen teurastajista. Aivan kuin aikakoneella matkustaisi, näemme häilyviä hahmoja, jotka laittavat itsensä vaivattomasti esille, paljastaen elämänsä muokattuna ja suodatettuna. Heidän elämänsä on kuin oltava osa muinaista rituaalia, jossa jokainen kuva on uhraus, jokainen tykkäys poltettu uhri tulille, jotka eivät sammuneet luovan ihmisen tahdosta.
Miksi tämä kaikki on niin vertaistaan hakevaa? Historiallisesti on ollut tapana palvoa kauneutta – mutta mitä tapahtuu, kun kauneus muuttuu pelkäksi peilikuvaksi, haaveluomaksi? Oletko koskaan miettinyt, millaista on todistaa omaa elämäänsä, kun jokainen hetki muuntuu ja leikataan palasiksi digitaaliseen pakettiin? Sosiaalinen media on tänään se autoimmuunitila, jossa jokainen tietää, että todellisuus on vain some-todellisuuden varjo. Se on rituaali, jossa kaikki ovat uhreja, ei niinkään jumalia.
Palataan hetkeksi muinaisiin kulttuureihin, joissa kasvot merkitsivät enemmän kuin vain yksilöllisiä piirteitä; ne olivat tarinoita, symboliikkaa ja voimaa. Kasvot on aina nähty yhteiskunnan peilinä, ja nyt tämä peili on säröilevä ja kallellaan. Me, sosiaalisen median aikakauden lapset, olemme hyväksyneet sen, että olemme samalla sekä näyttelijöitä että yleisöä. Mutta miksi tämä rooli on niin koukuttava? Miksi se lumoa, vaikka tiedämme, että se on vain teatteria?
Tabut ovat kerrankin rikottu, ja some on tuonut mukanaan sen, että jokainen voi astua lavalle, mutta henkilökohtaisuus muuttuu vain pintapuoliseksi, rosoiseksi kuvaksi, joka ei juurikaan kerro tarinaa. Onko todella niin, että kauneuden palvonta korvautuu valheellisuudella, vai onko tässä jokin syvempi viesti? Joko me rakastamme itseämme niin paljon, että kykenemme hyväksymään kaikki rasvakerroksemme, tai sitten pelkäämme kasvojen paljastamista – se on lähes synnin ja pyhyyden välinen jatkuva taistelu.
Viime kädessä sosiaalisen median rituaalit ovat kyky mennä yhä syvemmälle – peilimalleihin, joista saamme aavistuksen muinaisten aikojen kauneuden palvonnasta. Koska muistaako kuka tahansa, että silmä ei voi nähdä ulkoista ilman, että se ensin katsoo sisään? Meidän aikamme aavistus kasvojen teurastajista on vain peili, johon katsoessamme emme voi enää väistää kysymystä: miksi me palvomme jotakin, joka on jo menettänyt merkityksensä? Tämä kysymys on rukous, joka tulee aikamme umpikujasta.