Kuvittele hetki, että seisot metsän siimeksessä, juuri sillä kohdalla, missä auringonvalo karkailee puiden latvojen lomitse. Kaatuneen puun juurelle on kasaantunut satoja vuosia vanhoja kiviä, jotka tuntuvat kuiskivankin menneisyyden salaisuuksia. Meidän vainajien kivimetsämme, niiden hengityksestä syntyvät tarinat, ovat unohtuneet ihmismielen humuun. Miksi unohtamme, että jokainen kivi on todistaja, joka seuraa aikamme myrskyjä ja rauhoittumisia?
Oletko koskaan miettinyt, miten hirveän pinnallista on ajatella, että kivet ovat vain maapallon matalia murtumia? Ne ovat ennemminkin muinaisia aikamatkaajia, joilla on koodattuna tarinoita, tragedioita ja voittoja. Miksi emme kuuntele niiden sanoja? Onko se kenties tabua? Ajatus siitä, että kivi voisi puhua, rikkoo rajat, joita olemme itse asettaneet. Meidän on aika herättää eloon kiven älykkyys ja kysyä: mitä se meiltä haluaa?
Kun kulttuurimme varmasti määrittelee, että viisaus on vain ihmisten ja ihmismielen hallussa, unohdamme, että muutkin, luonnosta syntyneet muodot, voivat kertoa meille jotakin. Ajattele, miten meidän isoäitimme siirtivät suullista perinnettään. Olisiko se erilainen, jos kivet olisivat olleet osallisina, kertomassa omia tarinoitaan ja elämäänsä? Kenties maailma olisi tänään aivan erilainen, kunhan vain kuuntelisimme niitä.
Kivien aikakausi on mielenkiintoinen, eteerinen ja samalla suora pelko siitä, että emme ymmärrä kaikkea. Mikäli lähdemme tutkimusmatkalle kivimetsään, voimme löytää avaimia ymmärrykseen, joka on unohtunut ja kadonnut aikakausien saatossa. Tässä piilee myös tulevaisuuden fossiili – se, miten voimme oppia menneisyydestä, kasvaa ja kehittyä.
Kun seuraavan kerran kuljet metsissä, pysähdy ja kuuntele. Ota kivi käsiisi ja kysy: Mitä sinä kerttait? Vainajat voivat puhua, jos me vain kuuntelemme. Herkeä, herkeä henkinen yhteys menneisyyteen on kiven muodossa, odottaa vain löytämistä.