Kuvittele hetki, että olet astumassa muinaiseen kulttuuriin, jossa ihmiset kokoontuvat hämärissä öissä kynttilöiden valossa. He tuntevat toisensa lähes läpikotaisin, mutta silti hihittelevät keskenään omituisille symboleille, jotka ovat levinneet kuiskaten kaupungista toiseen. Tämän kulttuurin jäsenet jakavat tarinoita, säilyttävät muistoja ja uskovat voimakkaasti, että jokainen yksityiskohta on tärkeä. Kuitenkin, ei ole käyttöä pitkälle käsittelylle tai syvälliselle keskustelulle – he tarvitsevat vain yhden katseen, yhden hymyn vahvistaakseen yhteytensä. Kunhan vain riittää, että joku tietää, miten oikeaäänisesti kilauttaa tuota maagista symbolia, ja keskustelut alkavat virrata ilman rajoja.
Näin voisi kuvailla nykypäivän sosiaalista mediaa, jossa muinaiset rituaalit ovat muuntuneet pulssikoodeiksi ja peukaloinniksi. Yhteisöllisyys on kääntynyt ja muuttunut käsitteeksi, jossa ykseyden tunne syntyy yhdessä jaettuista kuvista ja hashtageista. On lähes absurdia, kuinka murto-osa sekunnista riittää yhdistämään kymmenet, jopa tuhannet, tuntemattomat ihmiset keskenään. Onko meillä todella pelkkä digitaalinen peili, tai ehkä peiliteoria, jossa voimme nähdä sen, mitä haluamme, mutta emme koskaan varsinaista totuutta?
Tästä syystä sosiaalinen media on kuin aikakapseli, jolla on oma ristiriitainen aikansa: se on samanaikaisesti vuosituhansia vanha ja tulevaisuuden tuote. Olisin melkein valmis väittämään, että tulevaisuuden fossiilit tulevat olemaan digitaalisia vuorovaikutusjälkiä, joita tutkijat pähkäilevät löytääkseen, mikä oikein meni pieleen.
Kun katson ympärilleni, huomaan kuinka meidät on voitu temmata tähän tulvapeittoon, joka ei mene vain yli kaakeliemme vaan myös yli suhteidemme. Vasarakuninkaan aikakauden muinaiset rituaalit olivat perusteellisia, ja ne edellyttivät paitsi fyysistä läsnäoloa myös syvällistä ymmärrystä toisten tarpeista, mutta mitä on jäänyt jäljelle meistä tänään? Entä kun jokin pysähtyy? Entä kun jokin murtuu?
Niinpä, kun yhä jaamme kuvia päivästä, kirjoitamme statuksia ja muovaamme onnenhetkiämme virtuaalisiin sosiaalisiin kammioihin, herätämme esiin kysymyksiä: Ovatko nämä nykyajan muinaiset rituaalit kehittämässä kestäviä yhteyksiä, vai ovatko ne vain häilyviä säihkeilyjä, henkäyksiä, jotka katoavat yhtä nopeasti kuin syntyvät? Olisiko aika tutkia, mitä voisimme oppia menneisyydestä, ennen kuin häviämme täysin nykyisyyden aivosumuun?