1800-luvun loppupuolen tiede oli kuin vanhan ja uuden taistelutanner – valon ja varjojen vuorottelua, loistavia löytöjä yhdistettynä harhailevaan epätoivoon. Tällä aikakaudella, jolloin tieteelliset pohdinnat etenivät vilkkaasti, kloonauksen idean alkusysäykset alkoivat valloittaa tutkijoiden mieltä, ikään kuin se olisi ollut uusi ja viehättävä taikauskontuote. Mutta loisteliaan eksperimentoinnin varjossa piili klassisen tieteen mukanaan tuoma umpikuja, joka tuntui olevan yhtä mahdoton kuin yksisarvisen tavoittaminen.”
Kuvitelkaamme hetki 1800-luvun laboratorioita, joissa pukuiset miehet kehittävät suuret unelmansa, samalla kun he hikoilevat pelon ja epäilyn ristitulessa. Kloonausteknologian ensimmäiset askeleet eivät olleet niinkään kehittämässä enää pelkästään eläimiä vaan myös ihmisyyttä – ja näin ollen, mahdollisesti, ihmiskunnan omaa eksistenssiä. Ikään kuin kaiken strategisen suunnittelun takana olisi riivattu hulluus, joka tahtoi luoda toisen mahdollisuuden, yhden enemmän, jolle voisi antaa elämän, vaikka ensimmäinenkin oli jo häilyvällä rajalla.
Voisi sanoa, että klassinen tiede oli henkisesti niin runnottu, että se unohti kyseenalaistaa omat ”totuudet”, aivan kuin opiskelija unohtaisi tentissa, mikä on oikea kysymys. Kloonaus oli vain uusi muoti-ilmiö tiedemaailmassa – ikään kuin tiedeyhteisön pitäisi yhtäkkiä hylätä kaikki aikaisemmin oppimansa ja tarttua kiinni yhä hämärään ja pelottavaan tulevaisuuteen. Vähän kuin yrittäisi tanssia polkkaa hiilivuoren laella, tietäen, että joka askel voi johtaa pudotukseen.
Erilaisten kokeiden myötä kloonaus muuttui hengenvaaralliseksi seikkailuksi, jossa klassinen tiede, tähän asti niin systeeminen ja järkevä, muutti muotoaan kuin badaboom! Se ei ollutkaan piristävää innovaatiota vaan välinettä, joka samalla paljasti tieteen rajat. Tässä pelissä, jossa elämän ja kuoleman raja hämärtyi, tulivat esiin kysymykset, joista tieteentekijät eivät halunneet kuulla: Onko elämän monistaminen todella eteenpäin vievä, vai suojelevatko järjen ja tunteen yhtenäisyys tätä hulluutta?”
Jokainen tieteellinen argumentti, joka puolusti kloonaustoimenpiteitä, paljasti klassisen tieteen henkilökohtaisen trauman. Huomattiin, että uusi teknologia edusti enemmän uhkaa kuin mahdollisuutta. Olipa kyseessä eläinten kloonaaminen tai ihmisyyden kääntäminen kohti tuntemattomia ulottuvuuksia, tiedeyhteisö sai vihiä siitä, että menneisyydessä rakennettu perusta ei kestäisi tällaisia kokeiluja.
Yhteenvetona voi todeta, että 1800-luvun loppupuolen sanoma oli selkeä: Kloonaus ei ollut pelkästään tekninen haaste, vaan myös kulttuurinen ja eettinen jyrkänne. Kun klassinen tiede pyrki tuomaan uutta, se tarttui tahdottomasti vanhoihin käytäntöihin ja teorioihin, eikä pystynyt luomaan riittävän ennakoitavaa ratkaisua. Ja niinpä, epäonnistuneiden yritysten myötä, kloonaus jäätyi ikiaikaiseksi haaveeksi, joka vain odotti tulevan aikakauden transformaatioita ja uudenlaista ajattelua.”