Kuvitelkaamme hetki, johon teknologian merkkipaalut eivät ole valaneet käsityksiämme: aikakausi, jolloin muotosi irrotti itsensä todellisuudesta ja kellui omassa, ainutlaatuisessa maailmassaan. Ajatellessamme 2020-lukuamme, näemme vain lumisateen, perunoita, runsasta nuorisokulttuuria ja loputtomia kykyjä tallentaa valokuvaamalla jokainen maailman sokkeloinen hetki. Mutta mitä, jos matkamme historian virrassa olisi kulkenut toisin? Entä, jos joku ei olisi keksinyt tuota teknologisesti huikaisevaa kehitystä, joka on antanut meille mahdollisuuden kokea ”selfien” taidemuotona?
Kuvasta, joko statisesta tai dynaamisesta, tuli inhimillisten suhteiden uusi muoto. Mutta kenenkään ei koskaan pitäisi unohtaa, että ensimmäiset kuvantamisprosessit kokeilivat vain taide, eivät someraati. Olisiko meillä tänään sosiaalista mediaa, elleivät entisaikojen taiteilijat olisi kyseenalaistaneet ”itsestäänselvyyksiä” ja purkaneet aikakauden tabuja? Olisiko selfiekulttuuri syntynyt kesäisin piha-aktiviteeteista ja pyöräretkistä, vai näkyisikö se vain vanhoina mustavalkoisina valokuvina, jotka pölyttyvät albumeissa?
Kuvitelkaamme, että Michelangelo olisi luonut taideteoksen, mutta ihminen ei olisi koskaan oppinut tallentamaan itseään. Maailmassamme ei ehkä olisi Instagramia tai TikTokia, vaan jollain tapaa jääneitä murusia aikakauden kaivattuja saavutuksia: veistoksia ilman kehon kytkeytymistä. Meidän onnellinen itsekkyytemme on muotoutunut hetki hetkeltä, ja me rikkaan yhteiskunnan luomukset ovat pinnallisia, mutta silti yllättävän syviä.
Kun astumme nykyisyyden eetteriin, mietimme mitä jää aikakaudestamme muinaisten historian fossiileihin: ei vain tapaamme ilmaista itseämme, vaan myös se miten muoto ja juhla ovat tulleet yhteen tavalla, josta emme ehkä osaa edes unelmoida. Selfie on itsessään riitti, joka antaa ihmeitä, mutta ehkä sen myötä oudot muinaiset merkitykset ovat syvälle kätkettyinä – voiko kenties seuraava sukupolvi muuntua vain emotionaalisten tuntemusten läpi? Entä jos unohdamme, että me kaikki olemme yhtä suurta kertomusta, jollain tavalla kuin muinaisten raunioiden aikakirja?
Kuinka valtava paradoksi se onkaan, että historian kätketyt rituaalit tukeutuvat henkilökohtaiseen teokseen, joka elää vain digimerkeissä? Meidän aikamme, meidän muistomme. Voiko yksi kuva muuttaa ihmisiä, heidän olemustaan ja kulttuuriaan? Kysymykset ovat äärettömiä ja meidän on vain annettava ehdotuksia, toivoen löytävämme sieltä jonkin vilauksen siitä, mitä on jäänyt jäljelle, kun muinaiset someraadit ovat jo väistyneet historiaan.