Kun astumme elämän näyttämölle, jokaisella meistä on kädessään näkymätön lautanen, jolle kasaamme muistoja. Muistaminen on taidetta, mutta unohdushan on sen varjopuoli; se, joka hiipii hiljaa elämämme ohi ja vie mukanaan arvokkaita hetkiä. Mutta mitä, jos unohdamme aivan tahallamme? Mikä on se sisäinen tabuu, joka saa meidät hylkäämään menneisyyden? Tähän kysymykseen ei ole helppo vastausta.
Ajatellaanpa vaikka muinaisia kulttuureja, jotka ovat muovanneet nykyisen sivilisaatiomme perustuksia. Esimerkiksi muinaiset egyptiläiset eivät vain rakastaneet elämää, vaan he myös kunnioittivat kuolemaa. Heidän kulttuurissaan unohdus oli synnin synnin, ja jokaisen ihmisen oli tärkeää, että hänen muistonsa kantautuisivat eteenpäin jollain tavoin. Kuitenkin tänä päivänä unohdamme helposti oman perintömme ja historiaamme. Miksi? Voisiko olla niin, että unohdettujen asioiden käsitteleminen on liian tuskallista?
Unelman ja todellisuuden raja on häilyvä. Kun muistamme, me myös elämme menneitä hetkiä; ne voivat olla murheellisia, iloisia tai jopa häpeällisiä. Silti, unohdettuja hetkiä, ihmisiä ja kokemuksia jää pois tarinastamme, ja näin vaalimme vain miellyttäviä muistoja. Tuntuu siltä, että yritämme itse asiassa suojella itseämme: unohdamme, jotta voimme elää. Silti tämä valinta tuo mukanaan oman riskinsä — unohdammeko samalla myös oppimamme?
Voisiko olla mahdollista, että tietoisen unohtamisen taustalla piilee pelko? Pelko siitä, että muistaessamme kohtaamme sisäiset demonimme. Niinpä unohdamme ne asiat, jotka koemme uhkaaviksi, ja näin rakennamme vaivihkaa muristamme esteitä, jotka estävät meitä tuntemasta itseämme syvällisemmällä tasolla. Tämä saattaa vaikuttaa yksinkertaiselta, mutta se avaa ovia laajoihin kysymyksiin: Mitä voimme oppia unohduksista? Voimmeko muistaa unohtamalla?
Yllätyksettömyys on elämän perusasioita – ja siksi elämä on niin kaunis. Mikäli voisimme, ehkä voisimme vähitellen alkaa arvostaa ei vain sitä, mitä muistelemme, vaan myös sitä, mitä olemme valinneet unohtaa. Meidän on kyettävä tuomaan pimeät nurkat valoon, tunnustettava pelkomme ja unohduksen syyt. Vain siten voimme todella ymmärtää itseämme ja muuttaa suuntaamme tulevaisuudessa.