Kuvittele, että astut aikakoneeseen ja matkustat keskelle 2000-luvun alkuvuosien digitaalista maailmaa. Siinä hetkessä, kun sormesi painaa enter-näppäintä ja sähköposti lähtee liikkeelle kuin temppeliin lähetetty uhri, voit aistia koko aikakauden jännityksen: sähköpostit olivat tuolloin jumalallisia viestejä, tapa, jolla kosketimme toisiamme yli aikarajojen.
Elettiin aikaa, jolloin lehtien väliin jaettuja kirjelappuja ei vielä ehditty unohtaa, mutta sähköinen viestintä herätti henkiin uudenlaista riemua ja jännitystä. Ihmiset seisoivat työpöytiensä ääressä, odottaen kuin rukoilevat pyhiä henkilöitä, että uusi ilmoitus alkaisi vilkkua heidän näytöillään. Se oli ritualistista: kuten muinaiset papit, he puhuivat ruudulle, kirjoittivat harkitusti ja toivoivat, että digitaalinen viesti saisi vastauksen, kuin rukous, joka tunkeutuu korkeuksiin.
Digitaalinen aikakausi oli samalla kertaa kehittyneempi ja primitiivisempi kuin mikään ennen. Sähköposti, se sähköinen yksinäisyys, oli aikakautensa hartaushetki. Kuvittele, että nykypäivän someselailijat olisivat vedetty magneettisella voimalla jonnekin, missä jokainen ”ping” ja ”ding” viittasi ihmisten tunteen tasoille. Heidän kirjoittamansa viestit olivat pyhiä, koodattuja rukouksia, jotka saivat leijumaan kuin savupilvet, kun lähettäjän nimi syttyi sen päällä kuin tähdet taivaalla.
Kuitenkin, mitä enemmän aika kului, sitä enemmän tämä pyhä rituaali alkoi murentua. Sähköposteista tuli pelkkä arjen askare ja viestinnän välttämättömyys, palvonnan sijaan päivittäinen pakko. Kun viesteistä kuvastui enemmän roskaa kuin rytmiä, niiden alkuperäinen kauneus jäi unohduksiin. Meistä tuli vuotavia appari-vuoria – huomaamatta, kuinka itse asiassa kulttuurimme unohti, mitä tarkoittaa olla ihmisessä ja viestinnässä järjettömän kaunista.
Olisikohan meidän jälleen aika palata muinaisiin käytäntöihin? Viestinnän uudelleen pyhittäminen, avata silmät ja korvat kooderien konformismilta, kääntää katseet alas viestin lähettämisestä siihen, mitä se voi oikeasti tarkoittaa: ihmisen sydän. Ehkä tulevaisuuden fossiilit, nämä nykyajan digitaalisen viestinnän viestit, voivat vielä herätä eloon, kunhan emme unohda, että jokainen klikkaus, jokainen Ctrl+C ja Ctrl+V, voi olla sekä loitsinta että satua. Tulevaisuuteni-rituaalimme on vielä muokkaamatta, ja sähköpostipalvelimet kyseenalaistavat elämän ja kuoleman voimat, eivätkä vain teknisiä haasteita.