Hämmästyttävä ajatusleikki: Kuinka muinaisessa yhteisössä, kauan sitten, ihmiset kokoontuivat yhteen ja kantoivat vaivannäköä puhetta, jaettua tietoa ja yhteyttä toisiinsa? Ja nyt, tuhat vuotta myöhemmin, löydämme itsemme kytkeytyneinä virtuaaliseen torialueeseen, jossa keskustelut tapahtuvat sormien naputtelun rytmissä.
Ehkä tämä on se hetki, jolloin nykyajan nuoret ovat muuntamassa somettamisen joksikin muuksi – muinaisten rituaalien, jotka vaativat yhteisöllisyyttä ja läsnäoloa. Onko se sosiaalinen media, joka on muuttunut kulttuurivälineeksi, vai onko se itse kulttuuri, joka on päättänyt hyväksyä loogisen jatkumon vanhoista perinteistä uuden maailman villityksiin?
Kuvitellaanpa tilanne, jossa Instagramin käyttäjät aikuisina kerääntyvät yhteen tekemään omaa ”kansallista rituaaliaan”. Kädet puhelimilla, mutta sydämet auki. Jokainen julkaisu on kuin muinaisen temppelin seinillä oleva tarina, jokainen kuva ikään kuin velho, joka siirtää suuren määrän merkityksiä sekunnissa. Onko tämä vain pinnallista säihkettä, vai perustuuko se syvälle juurtuneeseen tarpeeseen tulla nähdyksi ja kuulluksi, aivan kuten aikanaan?
Kun tutkimme tätä absurdiuden mukanaan tuomaa käytännöllisyyttä, voimme huomata, kuinka epätodennäköiset asiat yhdistyvät. Mikä yhdistää tieteen ja sosiaalisen median ilmiöt, ellei halu kommunikoida, jakaa ja ymmärtää? Ja silti, kun astumme syvemmälle tähän maailmaan, voimme huomata kuinka digitaalinen persona saattaa moninkertaistaa yksinäisyyden tunteen. Raskaampi henkinen taakka, joka vaatii yhä enemmän päivityksiä ja reaktioita, kuin jokin aikanaan vaarallinen pyörreykryllinen riitti.
Entä jos tällainen somettaminen olisi vuosisatojen ajan ollut sukupolvien perimä? Ortodoksista alkua, joka jatkuvasti muuttuu – kehittyy, kuolee ja syntyy uudelleen. Olisiko se niin kaukana totuudesta? Olisiko tämä vahva tarve jakaa henkilökohtaisia hetkiämme todellakin juurrutettu syvälle ihmiskunnan historiaan, vaiko vain tuulenpuuska, joka puhaltaa läpi yhden aikakauden, jättäen jälkeensä vain haalistuneita muistoja?
Jos jatkamme tätä ajatusleikkiä, voimme mielessämme kytkeä sosiaalisen median rituaalit ja muinaisethengelliset käytännöt luoden ja purkaen jatkuvasti yhteistöitä. Nykypäivän aikamme elää jossain tämän lähes riittämättömän rivin välimaastossa – tieto, että elämme yhtä aikaa sekä läsnä- että poissaolevina.