Miltä tuntuisi astua aikakoneeseen ja matkustaa muinaiseen maailmaan, jossa ihmiset kokoontuivat pyhille alttareille, uhraamaan somepäivityksiä ja selfieitä? Tämä ei ole pelkkä utopia, vaan absurdin käytännöllinen tulkinta nykymaailmasta, jossa digitaalinen aikakausi on tuonut mukanaan omat rituaalinsa. Olemme siirtyneet palmupuiden alle kokoontuvista heimoista, jossa tarinat siirtyivät suusta suuhun, some-alustoille, joissa mieltä kiihottavat hetket jaettavat hyppysellisen meemiä viljellen.
Kuvittele itsesi muinaiseen Kreikkaan, missä orakkelit ennustivat avaruuden salaisuuksia ja kansa kuunteli hartaasti. Nykyisin ennustajat ovat muuntuneet vaikuttajiksi, ja heidän ennustuksensa koostuvat useimmiten uusimmista trendeistä ja siitä, kuka voi keksiä parhaan suodatusfiltterin. Onko eroa? Entä jos muinaiset filosofit olisivat keksineet hashtagit ja viralliset ”like”-kommentit? Voisimmeko kuvitella, että Aristoteles olisi julkaissut twiittejä tai Platon olisi saanut seuraajia Facebookissa?
Riittien ja rituaalien ytimessä on syvä kaipuu yhteyteen, ja tämä ei ole hävinnyt ajansaatossa. Meidän, hyperkytkeytyneiden, aikamme uhraan itsellemme palan yksityisyyttä kehystetyssä ruudussa, jossa jokainen klikkaus ja tykkäys virittää virtuaalista loitsua. Onko tämä kehityksen huippu vai pelkkä harha? Nyky-yhteiskunta on luonut meille uusien jumalten – algoritmien – palvontapaikan. Kuinka moni meistä tunnistaa koodin hallitsevan elämämme syvällisesti silti tiedostamatta sitä?
Vain muutama vuosi sitten hashtagit olivat vieraita, mutta nyt ne ovat osana jokapäiväistä kieltä, avaimia yhteiskunnalliseen keskusteluun ja tietoisuuden nostamiseen – tai jopa sen vaientamiseen. Yhteiskunnalliset kysymykset, suojatoimet ja protestit, kaikki käyvät läpi merkkijonojen labyrintin, jossa jokainen sana punnitaan mutta harvoin yksilöidään. ’Onko tämä se, mitä halusimme?’ kysyy unohdettu ideaali, joka pyysi meitä ihmisenä olemaan enemmän kuin vain tykkäys- ja jako-nappuloita.
Ja niin me jatkamme kulkua, riitti kerrallaan. Monissa keittiöissä ja kahviloissa, kahvikupin äärellä, syntyy uusia kuvastoja ja rituaaleja, jotka tarkoittavat suuria asioita yllättävän pienissä paketeissa. Onko meistä tullut orjia omasta luomuksestamme, vai voimmeko muuttaa tämän portaalin uudeksi inhimilliseksi liitoksi? Tämä on kysymys, johon emme voi vastausta ohittaa. Vaan pysähdymme, tarkkailemme, ja kysymme: mikä on seuraava viestimme maailmalle?