Kuvittele hetki, että löydät piilosta muinaisen esineen, joka kantaa mukanaan aikakauden ehtoja ja rituaaleja. Se on puhelin, mutta ei mikä tahansa puhelin; se on väri- ja muoto-oppi, vittuilua ja ihastusta, pakkopaidan tavoin takaraivossa istuva virtuaalinen kakku. Yksinkertainen laite, jota vaivasi jatkuva puute aidoista hetkistä ja yhteyksistä, mutta joka oli samalla aikansa kulttuurin keskipiste.
Instagram, tuo modernin aikakauden virtuaalinen muotirakennus, on kuin aikanaan muinaiset temppelit — paikka, jossa kootaan yhteen visuaalisia tarinoita, mutta harvoin elävän elämän todellisuutta. Se on nykypäivän ihmisen läsnäolon simulointi. Entä jos ihmiset eivät enää muista, mihin he oikeasti käyttivät käsivarsiaan ennen kuin ne alkoivat palvella aikatauluja ja ’seuraajia’?
Kun kaivamme syvälle Instagramin sielunmystiikkaan, voimme havaita, että se ei ole vain esteettisen muodon ja sisällön imperiumi, vaan myös eristyneisyyden ja pinnallisuuden temppeli. Aikanaan meitä opastettiin jakamaan asioita, joilla oli väliä — tunteita, muistoja, elämänvalintoja — mutta nyt jaamme kuvia täydellisistä aamiaisista ja kauniista maisemista, joista on tullut enemmän itseisarvoja kuin yhteyksiä, joita niitä joskus edelsi.
Olemmeko siirtyneet aikakauteen, jossa päivitys on tärkeämpi kuin elämän hetki? Onko nykypäivän nuori sukupolvi kasvanut hiottujen kuvien surumieliseen taktisuuteen, unohtaen aidon elämän kauneuden, joka väritti heidän vanhempiensa nuoruuden? Tämän yhteisöllisyyden paradoksina on se, että vaikka me jaamme kuvia, olemme entistä eristyneempiä — emotionaalisesti, fyysisesti ja henkisesti.
Kuvittele, että tulevaisuudessa arkeologit löytäisivät Instagramin jäljiltä vain kirkkaan värikkäitä ruutuja. He tutkivat tätä “värvytöntä” aikakauden ilmiötä ja ihmettelevät, miksi ihmiset palkitsivat itsensä niin monista ’seuraajista’, mutta palasivat sitten koteihinsa tyhjien seinien äärelle. Kehittääkö ihminen identiteettiään kuten valokuvamallikuva, joka kulkee ohi, sen sijaan että se juurtuisi maahan?
Ei ole väliä, ovatko 2000-luvun ihmiset miettineet väljyyden estetiikkaa, vaan se, että kun he katsoivat itseään peilistä, peilin takana kiilui kännykkä, joka vaati täydellisyyttä jokaisessa kehyksessä. Tällaisia esineitä tulee muinaisuus, ja tulevaisuuden fossiilit ovat jo koossa, värikkäinä ja silti autioina. Mikä jää jäljelle, kun vielä yksi lähikuva silmistä ja hymyistä on vain yksi käännös jälleen? Onko se lopulta vain tarina, joka kaipaa uutta alkua ilman esteitä — paluuta puhtauteen, vilpittömyyteen ja aidosti elämän kokemiseen?