Kuvittele hetki, että olet hyvin kaukana ajassa. Aika on 2060-luku, ja katulamppujen alla käyskentelee joukko nuoria. He eivät vain nauti elämän pienistä iloista, vaan he ovat löytäneet itselleen mitä erikoisimpia tapoja nostaa mielialoja muovisten esineiden avulla. Tämä ei kuitenkaan ole pelkkä hulluuden orkestraatio, vaan alitajuinen rituaali, joka juontaa juurensa muovihistorian hämäristä kulmista.
Muovi – tuo jokaisen kotitalouden, mutta samalla myös jokaisen luontoa kunnioittavan ihmisen painajainen. Se läpäisee vapautensa ja ikuisuuden rajoja, ottaen muotoa kaikesta pienestä ihmeestä – muovipussista, lelusta, pakkauksesta. Käynnistyneiden innovaatioiden pyörteessä se on kuitenkin saanut aivan uuden merkityksen: muovihuumeet. Kun piston tarve kasvaa, kaikki muu muuttuu puhtaaksi muoviksi.
Onko se hurjaa? Kyllä. Mutta tavallaan se on myös absurdin käytännöllistä. Muovi, joka on aikaisemmin tahrinut ympäristöämme, on valtaamassa mielikuvituksemme ja kehomme. Historiallisesti hylätty yhdistämällä katusarjakuvia ja muovisiä tuotteita, nuoret ovat keksineet uusia tapoja löytää euforiaa viihteestä – muovista, joka pistää flunssan takia huonoon valoon. Tätä amalgamaatiota on helppo kritisoida, mutta voimmeko todella tuomitsemme?
Aika on kehityksen taustalla. Ajattele vain, kuinka paljon maailmaa muovi on informoinut – kulutuksen, teollisuuden ja loppusijoittamisen kautta. Muovihuumeet eivät ehkä ole syy, vaan seuraus modernin aikakauden ylistykselle ja samaan aikaan vastavoima ympäristön hajoamiselle. Jokin on levinnyt, ja siinä se, kaikkien muovien hullu liitto, on enää vain korttipino – se voi kaatua tai vakiintua.
Mutta mitä jos tämä ei ole vain trendi, vaan muovihistorian seuraava luku, uusi taikuus erityisesti sellaisten nuorten keskuudessa, jotka kaipaavat pakopaikkaa? Onko muovihuumeiden aikakausi vain inhimillisen kehityksen häilyvä liniapinta, vai onko se täydellinen synnin ja kulttuurinen kapina? Tuo eurooppalaisessa kiehtovassa hengessä ollaan nostettu muovista korkeita patsaita, ja nyt se viedään takaisin maahan – korkea taide tekee paluuta muovin juurille.
Vielä toistaiseksi, muovihuumeet ovat katukulttuurin uusia ikoneita, mutta mitä silloin tapahtuu, kun maailma herää ja ymmärtää, että muovin ei tarvitse pelkästään tahria, vaan se voi myös luoda? Se tunne, jonka hampaillaan rikkoo, on tietysti ilmiö, mutta uudestaan lämmitettynä se voi olla matka, joka ei koskaan lopu. Kuka tietää, ehkä muovihuumeet lopulta opettavat meille tuntemaan itsensä uudella tavalla: vapautettuna muovista, tai ehkä vain syvemmässä merkityksessä, josta emme voi vielä uneksiakaan.