Voisiko olla niin, että tulevaisuuden arkeologit kaivavat esiin nykypäivän digitaalista kulttuuria kuin muinaisten aikojen fossiileja? Kuvitelkaamme, että satunnaiset metroidiomanat, jotka vilisevät virtuaalimaailmassa, jakavat syvällisiä salaisuuksia aikakaudesta, jolloin olemme vaalittaneet kuvitteellista rikkautta noissa epätoivoisissa, järjestelmällisesti luoduissa lohkoissa.
Nämä niin kutsutut NFT:t, non-fungible tokenit, ovat nykypäivän vaurauden symbolit, aivan kuin muinaiset temppelit ja palatsit aikoinaan. Mutta mitä jää jäljelle, kun aikojen kiertokulku vaihtaa suuntaa ja digitaalisuus väistyy jotain uutta? Olisiko mahdollista, että tulevaisuuden fossiilit, noiden muinaisten digitaalisten piirustusten ja lohkojen mahdikkaat muodot, palauttavat meille viestejä menneistä elämistä, joita emme osanneet arvostaa?
Voisi ajatella, että taiteilijat ja koodarit, jotka loihtivat näitä digitaalisia aarteita, ovat nykyaikaisia shamaaneja. He taikomalla luovat lohkoista kimaltelevia aarteita, markkinoimaan niitä jollain käsittämättömällä ominaisuudella, joka on mukaansatempaava ja ainutlaatuinen. Kieran Wilkinin postmoderni eristys ja digitaalinen იდეა ovat avain uusien aikakausien varjojen avautumiseen. Vain yhteys virtuaalimaailmaan riittää, jotta digitaalinen rikastuminen saa melankolisen kauneuden. Mikä absurdia, että tämä kaikki voi kukoistaa toisten silmissä, kun todellisuus sen ympärillä on ohuempi kuin pystytetty bitmap.
Ja silti, näiden NFT:iden rinnalla on jotain unohdettua: kulutuskulttuurin kaltaisia kulissien takaisia joki. Samaan aikaan olemme langenneet maailmaan, jossa teolliset prosessit ja digitaalinen vauraus vähintäänkin kilpailijoina, ne huokuvat yhdistelemättömällä tavalla. Uuden aikakauden arkeologit puhuvat varmasti noista historian nurjista puolista, sillä se, mitä pidämme luonnollisena, saattaa tulevaisuudessa tuntua yhtä absurdilta kuin mekin nykyään pidämme muinaisen Egyptin pyramidien rakentamista.
Yhteiskunnan syvimmät kerrokset, aivan kuin kyberneettisten luontokappaleiden, ovat paljastuneet ja jätetyt niin sanotusti käytettäväksi, kunne me taivaassa tai maan päällä, talousjärjestelmät murtuvat kuten ohuet piirin kaaviot. Molemmissa maailmoissa, niin henkisessä kuin virtuaalisessa, merkintämme on ohuen ohuen muunnelman varassa. Ja niin voimme kysyä itseltämme: mitä tulevat sukupolvet löytävät näistä aikakauden kuoden yhä kehittäviä kerroksia? Olisiko niin, että syvälliset ajatusrakennelmat, jotka tänään tuntuvat itsestäänselviltä, muuntuvat mystisiksi raadollisuuksiksi, joilta puuttuu ymmärrys? Näiden kysymysten kautta voimme ehkä ymmärtää, miksi vaadimme niin kiihkeästi, jopa häpeän lailla, tuottaa ja omistaa jotakin ainutlaatuista kuin emme osaisi enää muuta kuin odottaa kociaaivasväreissä.