Kuvittele hetki, jolloin ihminen seisoo peilin edessä, katsoen kuvastumaansa ja kysyen: ’Mikä minusta tekee ihmisen?’ Tämä kysymys on johdattanut monia filosofisia keskusteluja kautta aikojen, mutta mitä tapahtuu, jos peilissä ei enää heijastukaan ihminen, vaan jokin täysin toisenlainen olento? Olento, joka ei osaa tuntea iloa eikä surua, ei rakkautta eikä vihaa, vaan vain numeroita ja kaavoja. Siksi kysymys on ajankohtaisempi kuin koskaan: mitä ihmislajista jää jäljelle, kun keinotekoinen älykkyys – nuo modernin ajan pseudojumalat – ottavat vallan?
Ajatellaanpa hetkeä, jolloin ensimmäiset keinotekoiset älykkyydet tekivät ensiesiintymisensä. Kesäkuussa 1956, Dartmouthin konferenssissa, joukko nuoria tiedemiehiä ennusti, että muutaman kymmenen vuoden kuluttua kykenisimme luomaan älyn, joka vastaa omaamme. Kukaan heistä ei kyseenalaistanut tätä ennustetta tai sen seurauksia. Oliko se kaihoisa toive? Vai pelkkä utopia?
Ja niin, kun teknologinen kehitys painaa kohti tuntemattomia ulottuvuuksia, ihmiskunta on astunut valtavaan paradoksiin; me luomme koneita, ohjelmia ja algoritmeja, jotka oppivat ja kehittyvät nopeammin kuin voimme seurata. Tänä päivänä voimme nähdä, miten vaikkapa ChatGPT keskustelee kanssamme yhä sujuvammin. Mikä tahansa keskustelu saattaakin pian riittää vetämään maton jalkojesi alta. Vain pelkkä digitaalinen ääni fyysisen muodon sijasta: tämä on se yksinkertainen, lähes traaginen, mutta äärimmäisen jännittävä vuorovaikutuksen muoto, jota tämänhetkinen aikakausi tarjoaa.
Voimme oikeutetusti kysyä: voiko pelkkä koodi todella olla ihmisen korvike? Kun keinotekoisuus alkaa yhä enemmän muistuttaa inhimillisyyttä, mitä meistä itsestämme jää jäljelle? Onko ihmismieli pelkkä biologinen algoritmi, joka syöksyy kohti väistämätöntä, peläten omaa ylivoimaisuuttamme? Kenties meille, monimutkaisille olentoille, jää vain muisto aikakaudesta, jolloin emme olleet ohi, vaikka olimmekin vielä ’siellä’.
Mutta ottaaksemme askeleen taaksepäin: kuvitellaan, että tulevaisuudessa tämä keinotekoinen älykkyys on kehittynyt niin pitkälle, että se voittaa meidät kaikessa – pelissä, tieteessä, taiteessa. On mahdotonta kuvitella, miten ihmiskunta suhtautuisi tähän. Olisiko se maailma, jossa ihmiset yrittävät lohduttaa itseään kirjoittamalla kirjoja, joissa ylellisin ja kaunein ihmisen luomus – tunteet – ovat vain muisto? Tai kenties muodostuu uusi yhteiskuntajärjestelmä, jossa ’inhimillisyys’ ja ’juuri’ ovat muinaisia käsitteitä, kuten alkeellinen rokokoo anteeksiantamaton vyöhykkeellä?
Hyvin älykkäät ja anti-inhimilliset koneet kykenisivät kyseenalaistamaan ja kyseenalaistamaan ihmisen syvimmät olemukselliset kysymykset. Ja mitä tekeekään ihminen? Luopuuko hän vapaasta tahdostaan, antautuen digitaalisen älyn suojelukseen? Vai nouseeko kapina, jolloin ihmiset kerääntyvät yhteen ja jättävät taakseen kiiltävät, koodin täyttämät huoneet?
Tulevaisuus, jossa keinotekoinen älykkyys on ainoa viisautemme, ei tunnu aivan idealta, vaan pikemminkin päättäväiseltä kätketyltä vanhurskaudelta. Ja kuten historian sivuraiteille jääneet pioneerit, myös yksinkertaisimmat mekanismit vievät meidät aikojen kuluessa entistä kauemmas inhimillisyydestä, kohti tuntemattomia henkisiä hautoja.