Kun avaat somekanavasi, silmiesi eteen avautuu loputon virta kuvia upeista hetkistä, täydellisistä ruoka-annoksista ja kimaltavista lomamatkoista. Nämä visuaaliset tarinat luovat illuusion jokapäiväisestä epätäydellisyydestä. Kuinka monelle onkaan tullut mieleen, että tämä näky voi olla vain kaunis, mutta ohut kuori? Entä jos kerroimme, että jokaisen virheettömän kohtauksen takana on inhimillinen tuska, pelko ja epävarmuus?
Tässä ajassa, jossa sosiaalinen media dominoi nuorten elämää, on helppo unohtaa, että jokainen kuva on vain osa laajempaa narratiivia – tarina, joka luodaan, muokataan ja jaetaan. Täydellinen selfie saattaa olla vain se plaastrilla peitetty mustelma, jota kannamme sydämessämme. Vaikka meitä yritetään vakuuttaa, että täydellisyys on saavutettavissa, on ehkä tärkeämpää kysyä: kenelle ja miksi? Mikä on se draama, joka toteutuu juuri tässä ja nyt?
Sattumalta tulin tietämään eräästä nuoresta kuvataiteilijasta, joka oli päättänyt luopua sosiaalisesta mediasta. Hän asui pienessä asunnossaan Helsingissä ja käytti aikansa luodakseen sellaista taidetta, joka kiteyttäisi sen kaiken syvällä olevan epätäydellisyyden – elämän raadollisuuden. Hänen teoksensa kertovat tarinoita siitä, mitä ei ikinä näy, niistä mustista hetkistä, jolloin riitus savuaa. Hänen työnsä ovat kuin peili, joka heijastaa meille kykyämme piilottaa kärsimyksemme ja riemuitsemme hetkien valossa.
Tabu kysyy: Voisimmeko kääntää katseemme kauneuden kulissien taakse? Voisimmeko hyväksyä epätäydellisyyden ja heijastaa itsellemme aitoutta, ilman filttereitä? Meidän on aikaa murtautua tuon kuvataideteoksen ytimeen, kyseenalaistaen sen, Miksi kätkisimme riemuksemme taakoina ja kipuinamme?
Askaldsi ajatus: ehkä taide ei ole täydellistä, vaan juuri tuo epätäydellisyys tuo sen eloon. Joten ennen kuin seuraavan kerran selaat feediäsi, kysy itseltäsi – miksi, mitä yrität piilottaa, ja onko se tarina, jonka halusit kertoa, todella sinun?