Kun astumme kahvilasta kadulle, puhelin kädessä, olemme kuin muinaiset heimopäälliköt. Vaatteet ovat huolellisesti valitut, selfie-valot säädetty, ja hymy on valmiina. Mielessämme elää vain yksi kysymys: onko tämä riittävä? Onko tämä tarina, jonka haluan kertoa muille? Tässä aikakauden juhlavassa absurdissa rutiinissa onkin jotain karmeaa ja kiehtovaa.
Tämä vanha tarina yksinkertaisesta valokuvasta alkaakin kertoa monimutkaisista rituaaleista, joiden läpi moderni ihminen kulkee joka päivä. Yksi klikkaus sormelta, ja olemme hetkeksi ikuisuudessa – tai ainakin niin uskomme. Kuvamme keräävät tykkäyksiä, ja meitä arvioidaan kuin muinaisten aikojen sotureita taistelukentällä. Onko se ystäviä, kunniaa, vai vain hetkellistä tunnetta loistosta?
Kuvasto paljastaa kuitenkin karamellin äärimmäiset kerrokset: täynnä itsensä pakottamista ja epävarmuutta. Miten on mahdollista, että jokaisessa kuvassa on hurja tarina, joka hyppää pintaa syvemmälle? Instagram ei ole vain sosiaalinen media; se on alkemiallinen laboratorio, jossa suodattimet muuntavat meidän arkemme onnen avainkaavaksi.
Saman aikakauden nuorista on tullut dominosateenkaari, joka kukoistaa yksinäisyydestä, sillä tykkäykset ja epäonnistumiset ovat yhtä aikaa henkinen palkinto ja rangaistus. Ja mikä onkaan tämä syyllisyys, joka seuraa meitä perustellessamme itsemme muille? Vertaamalla itsensä täydellisyyteen, me marttyyrimme herkkyydelle käy turhan karvaasti – liiankin pitkälle.
Mutta kuvassa, joka jossain pilkottaa, näkyy hieman enemmän kuin vain kauniit kasvojen piirteet: se on yhteys, joka riittää pelastamaan. Vanhojen kaanoneiden rikkominen on alkanut; jokainen tyhjyyden tunne on tullut esille. Emme ole yksinäisiä, vaikka jokainen postaus vaikuttaa muinaisen ajan uhrihetkelta, jossa elämämme annetaan muotoon ja rakennetaan tarinoiksi. Kyllähän se liikenisi jopa villipeltonarulle.
Joten kun seuraavan kerran avaat puhelimen ja sen näytön siniset värit ja houkuttelevat tikkukumit avautuvat silmiesi eteen, kysy itseltäsi: onko tämä kuva yhteys, vai vain pelkkä kuori? Ja voiko olla niin, että tämä ajatus on aikakauden kaltainen muinaisen rituaalin alkulähde, joka junttaa ihmiskunnan eristyksiin, vaikka jo kadut ja kahvilat huutavat yhteenkuuluvuuden nimeä.