Aika kääntää katse pois tekniikan välkkeestä ja luonnon ihmeistä, jotka maapallon pinnalla unohdetaan yhä uudelleen. Sosiaalinen media, tuo digitaalinen babylonialaisuus, on noussut uuden aikakauden muinaiseksi rituaaliksi, johon miljoonat eri kulttuurien jäsenet lukkiutuvat päivittäin kuin muinaiset pakanat kalliomaalauksilleen. Mutta mitä tämä oikeastaan tarkoittaa? Mikä on tämän aikamme taikauskon syvin olemus?
Ajattelepa henkilökohtaista tiliäsi, tuota virtuaalista temppeleitä, jossa voit esitellä itsesi virtuaalisten prameiden ja saviruukkujen avulla. Jokainen ’tykkäys’ on uhri, jokainen jako ikään kuin rukous, joka antaa voimasi maailmankaikkeuden sosiaalisille jumalille. Mutta jos joku unohtaa riittämättömät rukouksensa? Pelko siitä, että jää yksin tai unohdetuksi, on vieneet meidät alatunnolle, josta ei ole paluuta.
Miksi me vaalimme näitä ilmiöitä niin kuin muinaiset egyptiläiset faaraot? Meidän sielujemme peilit, digitaaliset kuvamme, kun meillä on vain yksi mahdollisuus herättää kiinnostus. Kuka uskaltaa jättää mobiililaitteensa laskeutumaan pöydälle yhtäkkiä? Kuin toinen kirottu lännen ihme, se saa meidät pelkäämään sitä, mitä tapahtuu, jos emme osallistu näihin jumalkilpailuihin. Heikot linkit heitetään ulos ilman aavistusta, samanlainen kuin hylätyt uhrilammas.
Entä, jos päätös olla jättämättä ennätystä jollekin muulle, kuin näille virtuaalisille jumalille, olisi ollut erilainen? Olisimmeko vapauttaneet itsemme tuosta yhteiskunnan vankilasta, joka kuvaa identiteettiämme pelkästään ’seuraajien’ määrällä? Aikanaan viihdyttävä laulu haihtuu, mutta poraudutaan yhä syvemmälle tämän modernin silkkipeiton alle, jossa me luulemme elävämme täyttä elämää, vaikka oikeasti olemme vain tulitikkuja tietokoneen tekemässä show’ssa.
Kaikki tämä tuo minut siihen kysymykseen, voidaanko sosiaalista mediaa todella tarkastella vain sen pinnallisena yhteiskunnallisena ilmiönä? Tuntuu siltä, että henkinen paine, ettemme ole tarpeeksi hyviä, keskustelut ja kilpailu elävät jatkuvasti korkeammalla tasolla. Tämä friendverkon decentralisoituminen on voima, joka kätkee alleen syvimmät ihmisen tunteet, ja se on juuri tässä: pelko siitä, että joku toinen vetäytyy näiden rituaalien ympäriltä ja löytää itseensä enemmän kauneutta kuin pystymme koskaan kuvittelemaan.
Ja kun muistamme menneiden aikojen rituaalit: eläimiä, jotka uhrattiin erityisten tähtien alla, huomataan karu totuus. Me vaadimme itseltämme aivan samaa – uhrauksista, että saamme vähän huomiota, että voimme tuntea itsemme eläväksi. Nousee kysymys, milloin viimeksi riitti vain olla?