Kuvittele itsesi muinaiseen aikaan, keskelle sen ajan suurimpia rituaaleja. Tuli loistaa pimeyden läpi, ja ihmiset kokoontuvat piiriin, jalkapohjat savisessa maassa, kädet ojennettuina kohti taivasta. Kysymykset elämän tarkoituksesta ja yhteisön merkityksestä kilahtavat toistensa läpi, kunnes jäljelle jää vain yksi ainoa kysymys: Mikä saa meidät tuntemaan itsemme eläväksi?
Tässä muinaisessa seremoniassa on jotakin, joka tuntuu hämmästyttävän tutulta rikkaita virtuaalisia elämäämme nähden. Nykyajan ”some-juhlat” ovat muotoutuneet monien ihmisten päivittäiseksi rituaaliksi, joka tuo yhteen ihmisiä niin fyysisesti kuin hengellisesti – tai ainakin siltä se näyttää. Mutta miltä maailma näyttäisi, jos emme koskaan olisi ottaneet käyttöön sosiaalista mediaa? Entä jos tämä digitalisoitunut yhteisöllisyys olisi jäänyt yhteen ainoaan, unohtuneeseen rituaaliin, joka vaatisi meidät jättämään puhelimemme pois?
Kuvittele maailma, jossa kasvosuhteesi kammottavan Facebook-kirjeen sijaan käynnistyvät aidosta keskustelusta paikallisessa torissa. Sen sijaan, että seisoisit yksin ruuhkassa liikenteen hulinoissa, ympärilläsi olisi ystäviä, naapurustosi vanhimman ja nuorimman edustajat, kaikki jakamassa samaa hetkeä. Tai entäpä, jos tämä olisi vain illuusio, jonka digitaalinen kehitys on meille rakentanut, ja oikeasti elämme kuin varjot, joka väijyy virtuaalisen maailman ulkopuolella, eristyksissä aidosta vuorovaikutuksesta?
Rituaali on tietenkin vain peili, joka näyttää saattavatko meidät sakat souksit, joissa myydään enemmän ”tykkäyksiä” kuin tunteita. Yhteisöllisyyden hajottua virtuaaliseksi haamuksi, olemme palanneet yksinäisyyden kammioon, jossa nauramme ja itkemme omissa neljässä seinässä. Oikeasti tämä löysä yhteisöllisyys on muuntunut muinaiseen seremoniaan, jossa osallistujat etsivät hyväksyntää jopa enemmän kuin kahvin voimakasta tuoksua tai auringon paisteen lämpöä.
Ja niin me olemme täällä, muinaiset digitalisoituneet heimon jäsenet, keskittyneet vain some-rituaalien erikoisiin ansoihin. Katso itseäsi peilistä: onko nykyyhteiskuntamme menettänyt sen, mikä tekee meidät ihmisiksi? Jokainen napautus, kommentti ja kuva ovat vain murusia perinteisistä eleistä, että elämä ei vain kulje ohi, vaan se huutaa meitä itsestämme sisälle. Mahdammeko löytää tiemme takaisin aidon vuorovaikutuksen pariin vai jäämmekö ikuisiksi ajoin ihailemaan muinaisen kulttuurin varjoa, joka tanssii virtuaalisten juhlien huumassa?