Kun astumme päivittäin maailmaan, jota hallitsevat älypuhelimet, sosiaalinen media ja jatkuva informaatiotulva, on helppo unohtaa, että käytämme aikaa ja energiaa rituaaleihin, jotka näyttävät pinnallisesti täysin absurdilta. Mikäli antiikin aikakaudelta matkustaisi aikakoneella nykypäivään, hän saattaisi hämmästellä, miten ihmiskunta on kehittänyt etäisyyksien voittamisen taidon niin hienosti, että vuorovaikutus tapahtuu sormia napauttamalla. Tämä olisi kuin muinaisten jumalten palvelijoiden uhrausmenot, vain että nyt uhraamme ajankäytön ja keskittymiskyvyn älyllisen voiman sijaan.
Rituaalit, ne ovat ihmiskunnan ydin, tapa luoda yhteyttä toisiin ja itseen, mutta mitä enemmän ne muuntuvat, sitä enemmän niiden merkitys hämärtyy. Sosiaalisen median aikakauden rituaalit – tykkäykset, jaot ja kommentoinnit – voivat tuntua tyhjiltä, mutta niiden taustalla on syvällinen tarve tulla nähdyksi ja kuulluksi. Meidän aikamme rituaalit eivät vaadi savuavia alttareita tai juhlallisia puheita; ne tapahtuvat silmäyksillä ja klikkauksilla, mikä on omalla tavallaan kiehtovaa ja samalla pelottavaa.
Kuvitellaanpa, että muinaisen Rooman aikainen kansalainen saapuisi aikamatkalle nykypäivään. Hän voisi melko helposti löytää analogioita omasta ajastaan: epätoivoiset yritykset voittaa kanssaihmiset puolelleen, halu jättää jälki, oli se sitten muurien tai digitaalisesti luotujen profiilien kautta. Mutta kun hän avaisi älypuhelimen ja näe satojen ihmisten elämäntarinat, hän saattaisi ihmetellä, onko tämä todella yhteyden muoto vai sen surullinen korvike. Missä on aito kosketus, yhteisöllisyys, ja mikä tärkeintä, ihmisen halu kokea toista ihmistä? Voiko puhelimen ruudulla kimmeltävä kuva todellisuudessa koskaan korvata fyysistä läsnäoloa?
Tulevaisuuden fossiilien, tämän päivän rituaalien, tarkastelu paljastaa, että jokainen klikkaus, jokainen jaettu hetki on osa laajempaa yhteiskunnallista verkostoa, joka on yhtä aikaa kiehtova ja pelottava. Meillä on mahdollisuus luoda uusia merkityksiä ja yhdistyksiä, mutta samalla riskinä on, että suuren maailman äärellä unohdamme, että olemme pohjimmiltamme sosiaalisia olentoja, kaipaamme yhteyttä ja läheisyyttä, ei vain digitaalista viestintää. Meidän on ehkä aika palata omalle alttarillemme, ja kysyä itseltämme: mitä me todella haluamme uhraamme, ja kenelle?