Kun aamun ensimmäinen valo valuu ikkunoista sisään, avaan älypuhelimeni ja annostelen itselleni päivittäisen annoksen sosiaalista mediaa. Kuvittelen, että tämä on moderni rituali — kuin muinaisten aikojen papit, jotka uhraavat uhrejaan jumalilleen, niin minäkin tarjoan aikani ja ajatukseni virtuaalisille alttareille. Mitä tämä kertoo kulttuuristamme? Mikä voima piilee näissä sormet näppäimistöä tanssivissa, värikkäissä kuvastoissa?
Sosiaalinen media on ehkä aikamme suurimpia ilmiöitä, mutta sen juuret ulottuvat syvälle ihmismielen ja kulttuurin syövereihin. Kun muinaiset kulttuurit loivat rituaaleja hengellisten kokemusten tueksi, nykypäivän ihmiset tiivistävät elämänsä hetket ja tunteensa 280 merkin twiiteiksi tai Instagramin kuvavirtaan. Tahto jakaa ja tulla nähdyksi on kasvanut valtavaksi, lähes pakkomielteiseksi. Onko tämä uuden aikakauden kaava vai vain uusi tapa unohtaa, mitä todella olemme?
Yhä useammin törmään sosiaalisen median kammottavaan kauneuteen: se yhdistää meidät toisiimme, mutta samalla eristää meidät syvemmästä inhimillisyydestä. Muinaiset temppelit eivät ainoastaan palvelleet jumalia, vaan ne olivat myös paikkoja, joissa ihmiset kokoontuivat yhteen, jakamaan tarinoita ja kokemuksia. Nykyään, vaikka olemme jatkuvasti yhteydessä, monet meistä tuntevat itsensä yksinäisemmiksi kuin koskaan. Missä on se inhimillinen kosketus, joka temppelissä vallitsi? Missä ovat ne aidot hetket, kun nauru ja kyynel kohtasivat?
Voimme kysyä: mitä tulevaisuus tuo tullessaan? Jos sosiaalinen media on aikamme fossiili, mitä se kertoo tuleville sukupolville? Ehkä he nauravat meille ja pitävät meitä outoina. Ehkä he näkevät, kuinka juuri tämä teknologia johti ihmiskunnan eristyneisyyteen, ja he miettivät, miten ihmeessä me ensin joudumme tällaisiin tilanteisiin. Ja silti, kaiken tämän keskellä, voimme myös löytää toivon. Ehkä tulevaisuuden fossiilit eivät ole vain merkkejä epäonnistumisistamme, vaan myös mahdollisuuksia oppia ja kasvaa.
Vähitellen, ehkä, voimme muuttaa tätä rituaalia. Voimme alkaa nähdä sosiaalisen median välineenä, ei päämääränä. Voimme oppia keräämään yhteen ympärillämme olevat ihmiset, täysin rinnoin ja sydämin, ja jakamaan hetkiä, jotka tuskin mahtuvat ruutujen pienille pinnoille. Silloin voimme todella ymmärtää, mikä on ollut ja mikä tulee olemaan, ja luoda uudenlaisen yhteyden, joka ei ole pelkästään digitaalinen, vaan syvästi inhimillinen.