Avainsana: Rituaali

Kun digitaalinen lajimme etenee kohti yhä syvempää verkkovirrasta ammentamista, on hämmästyttävää, että yksi nykypäivän perusrituaaleista, lauseenvaihtaminen, näyttää sulautuvan unohduksiin. Tämä arkinen käytäntö, jonka avulla kommunikoimme kyberavaruudessa, on vähitellen kehittynyt muinaisen ja salaperäisen rituaalin kaltaiseksi.

Kuinka siis ymmärtäisimme, millainen kulttuurinen merkitys tällä lauseenvaihtajalla todella on? Kuvittele itsesi aikamatkalle, ehkä 3000 vuotta sitten, jossa kuuntelit vanhojen viisaiden tarinoita nuotion äärellä. Olit osa yhteisöä, joka jakoi kokemuksiaan, kykyjään ja unelmiaan. Entäpä nykyisin? Väitän, että me kaikki olemme paljastaneet itsemme tälle uudelle, digitaaliseen atomisaatioon perustuvalla sosiaaliselle dynaamiikalle.

Lauseenvaihtaja on toki vain helppo napautus näppäimistöllä, mutta sen takana piilee valtava sosiaalinen rakenne. Kun yksi lauseet vaihdetaan toiseen, paljastamme osan itsestämme, elämämme pieniä yksityiskohtia, ja luomme nopeasti narratiiveja, joiden kautta voimme rekisteröidä itsemme ajassa. Ja kuitenkin, mitä tästä kaikesta jää jäljelle tuleville sukupolville?

Kun ajatellaan tätä digitaalista käytäntöä historian valossa, on se ikään kuin artefakti, josta on jäänyt vain hyytävän ohuita jäänteitä. Voimme vain kuvitella, miten tulevaisuudessa ihmiset katselevat näitä virtuaalisia viestejä kuin me nyt muinaista kirjoitusta. ”Mitä nämä outot merkit tarkoittavat?” he voivat kysyä, samalla kun tutkivat häilyviä tunteita, jotka ovat jättäytyneet varjoon sähköisen bittiavaruuden syvyyksiin.

Nykyaikana olemmekin tehneet itsestämme ja tarinoistamme artefakteja, jotka lauseenvaihtaja vuonna 2040 saattaa nähdä vain häilyvänä ja taustalla kummittelevana muistelona – tai aivan toisenlaisena rituaalina, joka saattaa muistuttaa enemmän riittiä kuin keskustelua. Entäpä sitten se, meihin liittyvä jatkuva tarinankerronnan kudelma, toteutamme tätä digitaalista loitsua ilman tietoista ymmärrystä sen merkityksestä.

Joten kuinka paljon huomiota me oikeasti annamme tälle nykyajan rituaalille? Entä jos huomaamme, että lauseenvaihtaja on enemmän kuin vain työkalu, vaan myös portti omaan historiaamme? Olisi ehkä aikaa kysyä itseltämme: mitä me todella tahdomme sanoa? Ja mitä siitä jää jäljelle, kun meidät on unohdettu?

Kuvittele hetki, että vuosi on 3023. Meidän aikamme älypuhelimet, nuo loistavat näyttöpalatsit, ovat muuntuneet muinaiseksi rituaali- ja välinejärjestelmäksi, jonka merkityksestä jälkipolvet miettivät suurin kysymyksin ja kunnioituksin. Miltä tuntuisi, jos nykyajan yhteiskunta, digitaalisten kilvoitteluiden ja päättömien ilmoitusten vallassa, muuttuisi heidän silmissään kuin säihkeäksi uneksijaksi, joka tanssii aikakauden tuulen mukana?

Kun kaikki kommunikointi oli sidenauhoitettua, tieto kulki valonnopeudella ja olivatko kaikki ns. ’sosiaalisen median sovellukset’, joissa ihmiset paljastivat elämänsä pienimmätkin yksityiskohdat, vain muinaisajan eksoottisia rituaaleja? Näissä aikakirjoissa voidaan nähdä meidät, nykypäivän ihmiset, alttarilla, uhraten aikamme ja huomiomme häikäiseville, vain hetkellisesti tyydyttäville sisällöille, kytkien itsemme ikuisesti virtuaalisiin kahleisiin. Puhdas, ruusutahrainen kuva, eikö vain?

Ajatus siitä, että tulevaisuus voisi vuoropuhelussaan viedä meidät taaksepäin, muistuttaa meitä siitä kuinka haavoittuvia olemme jatkuvalle muutokselle. Ihmiset ikuistavat, dokumentoivat ja performoivat elämäänsä älypuhelimen kautta niin intensiivisesti, että tulevat sukupolvet todennäköisesti riitelevät siitä, oliko älypuhelin aidosti kommunikoimisen väline vai enemmänkin moderni bumerangi — mikä pakotti meidät aina vain syvemmälle eristyksiin itse asiassa.

Kuvittele hetki museossa, jossa nuori tutkija kaivaa esiin kauniisti koristellun älypuhelimen, joka on säilytetty muovisen, hyvin tiiviin näyteikkunan takana. Hän kuuntelee vanhan, rappeutuneen opasään yhdistävän ja inhimillistävän tarinaa menetetystä ajasta – ajasta, jolloin ’riippuvuus’ ei ollut pelkästään kaupallista, vaan syvää inhimillistä kaipuuta yhteyteen, jota ei saavutettu.

Tietoisuus, että tämä riitti monille tuntemattomaksi jääneenä aikakautena, tuo ristiriitaisuutta. Tulisiko meidän hävetä aikakautemme vaelluksia taaksepäin, kasvaneen liikkuvuuden syöksymistä kohti syvää paikallista jälleen sulkeutuneisuutta? Onko tämä digitaalinen aikamme päätös viimeinen tekijä sosiaalisen liikkeen merkityksessä vai muinaisuuden aavistus siitä, kuinka helposti ihmismieli sortuu huimien muotojen ja kauniisti pakkauksen sisälle paketoitujen kokemusten kyytiin?

Tulevat sukupolvet tulevat spekuloimaan, mutta samalla he tulevat myös oppimaan; heiltä vaaditaan kykyä tulkita ja kyseenalaistaa omia juuriaan ja häilyvää historiaansa. Joten sellaisille, jotka ajattelevat älypuhelimista vain modernina välineenä, olisi hyvä muistaa: jokainen kosketus, joka jää muistoihin tuo mukanaan kulttuurisen hälyn, joka on rikkaampaa, kuin voimme koskaan kuvitellakaan.

Kuvittele hetki, että elämme aikakautta, jolloin sosiaalisessa mediassa kulkeminen on rituaali, mitä seurataan kuin muinaista tanssia. Tuo sama teini, joka nykyisin avaa älypuhelimensa hymyssä suin, saattaisi kantaa mukanaan muinaista merkitystä, ruumiillistettua symboliikkaa kenkien kautta.

Yhteiskuntamme on luisunut aikakauteen, jossa kengät eivät vain suojaa jalkojamme tai korosta henkilökohtaista tyyliämme. Ne ovat paljon enemmän – ne ovat sosiaalisen statuksen, identiteetin ja hyväksynnän kantoja, jopa kaavamaisia fetissejä, joiden myötä jokainen askel sosiaalisen median kaauksessa muuntuu performanssiksi. Ja kun astumme katseyhteyteen, astumme myös yhteiseen, salaperäiseen rituaalimaailmaan, jossa jokaisella postauksella, jokaisella tykkäyksellä, on askelmerkitys.

Tässä absurdissa ajassa ‘kengät’ ovat syntyneet kritiikille, kankaalle, joka peittää alleen suurempia kysymyksiä: Mikä on oman itsen esittely? Mikä on elämän tarkoitus, jos jokaisen liikkeen tarkoitus on vain näkyvyyden ylläpito? Kun nuori somettaja painaa kenkänsä eteenpäin, hän kuljettaa mukanaan identiteettiä – ja kaiken taustalla pesii pelko hyväksymättömyydestä. Kengät, jotka eivät koskaan astu, ovat hänet vanginneet pelon ja paineen rituaaleihin.

Kodittomien muinaisten aikojen rituaalit saattoivat sisältää askelia, jotka luotiin pitämään yhteisön voima yhdessä, uutta elämää vauhdittaen. Nykyään taas sosiaalinen media on paikka, jossa jokaisen askelen on tarkoitus synnyttää tykkäyksiä – se elää ja kuolee. Tämä on absurdia käytännöllisyyttä: ymmärrämme hyvin, miten jalat voivat kulkea eteenpäin, mutta jäämme jumiin siihen, miksi halaamme jokaista askelta, joka vie meidät hetkelliseen huumaan.

Joten, voimmeko rikkoa tämän rituaalin? Voiko perinteinen kenkanäyttely siirtyä takaisin jalkojemme suojaksi ja muotoilun iloksi, ilman, että se muuttuu viralliseksi esitykseksi? Onko mahdollista astua takaisin, elää irrallaan rajoittavista odotuksista? Tai onko tämä matka vain uusi osa kenkien pitkää ja tuskallista tarinaa?

Kun seuraavan kerran näet nuoren, joka seistä tuijottaa puhelinta, muista: hänen varpaansa saattavat olla sidottuja kengännyöreihin, mutta sydämensä kaipaa vapautta, askelia, jotka karkaavat pois sosiaalisesta mediasta – kohti aitoutta ja todellista ihmiskontaktia. Voimme vain toivoa, että jonakin päivänä kengät, jotka eivät koskaan astu, kuolevat aikakauden muistikuvina, ja saamme jälleen vapaat jalat kulkemaan elämän, ei vain näyttämön, polkuja.

Kun avaat aamulla silmäsi, ensimmäinen rituaali on sama kuin eilen ja toissapäivänä: sormet lipuvat puhelimen näytön yli, kuin muinaiset shamaanit kuvittelen pitävänsä kiinni magicista voimaa. Pelkkä älypuhelin, ajattelisit, mutta syvemmältä katsoen se on jotain paljon enemmän – sosiaalisen median alttari, jossa uhraamme aikamme ja huomiomme välinpitämättömyyden jumalille.

Kuvittele, että joku menneisyydessä päätti, että ihmiset voisivat kommunikoida keskenään ei vain sanoin, vaan myös kuvastoin, äänin ja sisältövirroin. Mutta mitä jos tämä päätös olisi ollut toisenlainen? Entä jos meitä ei olisi koskaan alistettu tälle visuaalisen tulvan aikakaudelle? Voisiko meillä olla häivähdys sellaista vanhuuden viisauden rauhoittavuutta, jota nykyisin haemme, mutta emme koskaan löydä?

Meidän aikakautemme on kuin käsittämättömältä tuntuva riitti, jossa luomme ja hävitämme identiteettejä silmänräpäyksessä. Jokainen ’tykkäys’ ja ’seuranta’ ovat kuin heimon jäsenyyksille loihdittuja todisteita, joissa sosiaalinen hyväksyntä on vähäisimmillään — ja silti siihen nojaamme päivittäin. Meidän heimon maantieteelliset rajamme ovat häilyvät, hajoamme ja yhdistämme itsestämme palasia tähtisateena virtuaalimaailmassa.

Muista: kun avaat puhelimesi ja astut tähän tilaan, et ole vain kuluttaja, vaan olet uhri, joka on sitoutunut seuraamaan aikakauden rituaaleja. Työnnät itsesi eteenpäin, vaikka koet muukalaista huolta. Nykyajan eristyneisyys on tuo kummallinen lonkkari, joka ei salli meidän toipua, vaan päästää meidät yhä syvemmälle ja syvemmälle sosiaalisen median viidakkoon.

Kysymys kuuluukin: kuinka kauan tämä jatkuu? Onko tämä uusi normaali, vai voimmeko muuttaa kurssin ennen kuin koko heimo hajoaa eristyneisyyden tilassa? Jos vain kokosimme rohkeutemme ja alkaisimme keskustella toisillemme ilman kuvastoja, ilman filtteröityjä ihmisiä – vain puhdasta, raakaa ihmiskontaktia. Voisimmeko luoda yhteyksiä, jotka ovat kestävämpiä kuin virtuaaliset ’todellisuudet’?

Ehkä sosiaalisen median loputon kiertokulku ei ole sitä, mitä todella kaipaamme. Ehkä olemme vain unohtaneet, että elämän yksinkertaisuus voi olla rikkautta, jonka löydämme vain, kun silmämme kääntyvät pois pikakuulumisista ja kohti toisiamme, kokemuksiamme ja inhimillistä yhteyttä.