Kun tarkastellaan nykyajan sosiaalista mediaa, voi syntyä tunne, että olemme löytäneet uuden, järjettömän monimutkaisen rituaalin, jonka säännöt ovat samanaikaisesti arkipäiväisiä ja käsittämättömiä. Kuvitellaanpa, että tulevaisuuden arkeologit kaivavat esiin digitaalisen aikakauden jäännöksiä. He saattavat huomata, kuinka perinteiset, muinaisista kulttuureista periytyvät rituaalit ovat saaneet uuden elämän virtuaalimaailmassa.
Sosiaalisen median käytön ytimessä on jatkuva toisten hyväksynnän etsiminen. Kuvamme ja statuspäivityksemme ovat kuin muinaiset uhrit, jotka tarjoamme jumalille – tällä kertaa algoritmeille ja seuraajille. Mikäli saamme riittävästi tykkäyksiä, koemme voiton, mutta jos reaktiot jäävät laihaksi, koemme lähes rituaalista epäonnistumista. Kuinka kauas olemmekaan tulleet muinaisista seremoniasta, jossa yhteisö kokoontui yhteen juhlimaan tai surmataan, kun nyt kokoamme itsellemme seuraajia digitaalisessa avaruudessa?
Olemme osittain unohtaneet, että sosiaaliset käytännöt eivät ole luonnonlakeja, vaan ne ovat pikemminkin rakenteita, joita voimme kyseenalaistaa. Kun yleensä ajattelemme sosiaalista mediaa välineenä, unohdamme sen syvälliset, kulttuuriset juuret. Kuinka monta kertaa olemme päätyneet jakamaan hetkiä, jotka ovat vailla syvempää merkitystä, vain saadaksemme peukkuja? Onko tämä uusi aikamme voima, vai onko se vain pelkkä illuusio, jonka oletamme olevan välttämätön?
Jospa ottaisimme hetken aikaa ja kyseenalaistaisimme tätä nykypäivän tapaa elää. Mikäli muinaiset yhteisöt saattoivat luoda merkityksiä kokoontumalla yhteen ja jakamalla kokemuksia kasvoista kasvoihin, voimmeko mekin löytää uudenlaista merkityksellisyyttä sosiaalisen median muunnelmasta? Onko mahdollista, että sosiaalinen media, niin tahmealta ja pinnalliselta kuin se monesti vaikuttaa, voisi olla uudenlaisen yhteisöllisyyden alku – tai ainakin väline, jolla voimme kyseenalaistaa omia käytäntöjämme ja luoda tilaa aidoille kohtaamisille?
Sosiaalinen media tarjoaa meille mahdollisuuden kokea useita identiteettejä, mutta samalla se myös kahlitsee meidät rooleihin, joita emme välttämättä haluaisi kantaa. Voisiko digitaalinen aikakausi siis olla myös uusi mahdollisuus – uusi ja muuntuva rituaali, jonka avulla voimme rikastuttaa inhimillistä kokemustamme ja avata uusia keskusteluja, jotka ulottuvat syvemmälle kuin pelkkä pinnallinen hyväksyntä? Voisiko tämä digitaalinen maailma olla muinaisista seremonioista syntynyt uusi juhla, joka odottaa löytämistään ja ymmärtämistään?