Aika rientää, ja samalla se pyyhkii mukanaan pieniä, arkisia asioita, jotka muodostavat kulttuurisen kudoksen. Kuvittelepa, että tulevaisuuden sukupolvet löytävät muinaisen artefaktin, kammottavalta vaikuttavan esineen nimeltä puhelin. He paheksuvat tätä outoa luonteenpiirrettä, jota he pitävät absurdina rituaalina, joka määritti aikanaan ihmisten välisiä suhteita.
Puhelin, tuo muovinen ja metallinen muisto hetkistä, jolloin ihmisten oli vielä pakko viestiä kasvokkain tai ainakin äänen voimalla. Voi vain kuvitella, kuinka jollain tavoin älykkäät, korkeasti kehittyneet aikakautensa asukkaat, jotka kommunikoivat ajatuksillaan, katseillaan ja tunteillaan, tutkivat tätä artefaktia kuin jotain arvoitusta. Olisiko se ollut jokin maaginen esine, joka nojautui taikuuteen ja transsendenttisiin voimiin?
Kun puhelin sykki elämää, se oli sekä ystävyyden side että eristyksen työkalu. Olisiko se ollut se, mikä loi sosiaalisen median kaltaisen villityksen, utopiaa etsivän ihmismielen, joka yritti pakottaa täydellisiä suhteita epäaitoihin vuorovaikutuksiin? Kuvitelkaa, kuinka puhelimen ääni, melodinen ja kuitenkin niin ahdistava, oli aikoinaan portti ihmisten sielujen väliin. Sen kautta laskettiin valtavia tunteita, pelkoja ja toiveita. Mutta oliko niin, että samalla se repi ihmisten välisiä siteitä hajalle, jakoi perhettä ja ystäviä eri puolille maailmaa?
Tulevaisuuden fossiilit, siis, kääntävät katseensa aikakautemme outoihin ykseyksien ja eristyksen rituaaleihin. Kuvittelevatko he, että puhelin oli ovelasti rakennettu väline, joka muovasi ihmisten identiteettiä? Kenties se toimi kulttuurisen rituaalin takana, jossa ihmiset kokoontuivat uhraamaan aikaa ja huomiota, rukoillen yhteyksien säilyttämiseksi – yhteyksien, jotka olivat pelkästään ääniä ja kuvia, ei enää aitoja aistikokemuksia.
Kerran puhelin oli ainoa tapa kuulla rakastettunsa ääni tai järjestää tapaaminen, mutta tulevaisuudessa se ei merkitse mitään. Muinaisten aikojen tutkijat nauravat puhelimen kultille, aivan kuten me nauroimme tuhansia vuosia vanhoille uskomuksille. Nämä muinaiset rituaalit, joita pidin niin arvokkaina, saavat tulevaisuudessa arvoitusmaisesti uuden, absurdeilta näyttävän merkityksen. Ovatko he todella oppineet jotakin siitä, kuinka elää yhdessä? Vai ovatko he vain kääntäneet selkänsä aikakautemme rituaaleille, jotka opettavat meitä kommunikoimaan?
Oli miten oli, me elämme nyt puhelimen kulta-aikaa. Ja tulevaisuudessa, ehkä vain nauramme, kun tutkimme tätä outoa artefaktia. Sitä ennen jatkamme rituaalejamme, päättämättöminä siitä, mitä todella etsimme, jopa kun olemme kytkeytyneitä toisiimme kuin ikiaikaiset yhteisöt, mutta silti vain äänen ja kuvan kautta – pelkkänä muinaisen kulttuurin humauksena.