Kun avaan älypuhelimeni, tunnun astuvan aikakoneeseen, joka vie minut osaksi outoa ja kiehtovaa rituaalia. Uuden päivän ensimmäinen teko on selailla uutisvirtaa, ja samalla avaan oven maailmaan, joka on täynnä muinaisten aikojen mystiikkaa. Sosiaalinen media, tämä digitaalinen alttari, on kuin aikojen saatossa kehittynyt karmaiseva seremonia, jossa ritualisoimme elämämme epävarmuuksia ja haluja.
Ennen vanhaan, kun yhteisöt kokoontuivat nuotioiden ympärille kertoakseen tarinoita, oli läsnäolo ja vuorovaikutus välitöntä. Nykyään, palvelimien ja algoritmien takana, meitä ympäröi virtuaalinen nuotio, jolle tarjoamme jatkuvasti itsestämme palasia, ikään kuin uhraisimme digitaalista elämäämme saadaksemme huomiota, hyväksyntää ja sosiaalista pääomaa. Mutta mitä jää jäljelle, kun nuotio sammuu? Mitä merkitsee se, että olemme luoneet tällaisen modernin rituaalin, jossa ihmiskunnan perusluonto ja yhteydet ovat muuntuneet?
Jokainen tykkäys, kommentti ja jako ovat kuin muinaiset riitit, jotka takaavat sijamme yhteisössä, vaikka nämä yhteisöt ovat enimmäkseen vain abstrakteja kokoelmia käyttäjänimiä ja profiilikuvia. Mikä onkaan sen hinta? Kun tarkastelee tätä nykypäivän sosiaalisen median maailmaa, käy ilmi, että se heijastaa ajankohtaisia sosiaalisia rakenteita ja arvoja, mutta samalla se paljastaa myös kiehtovan ristiriidan: kuinka yksin me olemme, vaikka olemmekin yhteydessä toisiimme enemmän kuin koskaan.
Voisiko olla niin, että sosiaalinen media on tulevaisuuden fossiili, joka kertoo ajasta, jolloin ihmiset etsivät jatkuvasti todistusta omasta arvostaan? Kun sukupolvemme aikanaan hajoaa ja jälkipolvet käyvät läpi meidän digitaalista jättömailta, mitä he näkevät? Mikä on tuo outo kammottava rituaali, jota harjoitimme? Ja ennen kaikkea, mitä se opettaa heille siitä, mitä merkitsee olla ihminen 2000-luvun alussa?
Luomme ja hajoamme samanaikaisesti. Rituaalimme ovat muuttuneet, mutta ihmisen perusluonto pysyy. Se kaipaa yhteyttä, ymmärrystä ja hyväksyntää. Kun katson tulevaisuuteen, toivon, että jälkipolvet pystyvät ottamaan opikseen ja ehkä löytämään keinon, jolla muinaisten aikojen hengestä voidaan luoda jotain uutta ja merkityksellistä, poistaen samalla sen epäinhimillisen kylmyyden, joka värittää digitaalista aikakauttamme.