Kun astumme sosiaalisen median moniulotteiseen maailmaan, uskomme astuvamme vapauden ja yhteisöllisyyden keitaalle. Päivittäiset päivityksemme, ’tykkäyksemme’ ja huomiomme näyttävät muodostavan uuden aikakauden rituaaleja, joilla mittaamme arvomme ja sosiaalista asemaamme. Mutta mitä, jos katsoisimme näitä moderneja käytäntöjä kuin arkeologit muinaisten aikojen riittejä? Voimmeko löytää niistä merkkejä, jotka paljastavat inhimillisen sielun hajoamisen?
Ajatellaanpa vaikkapa tilannetta, jossa nuori aikuinen julkaisee kuvan lounaastaan. Heti kuvan jälkeen syntyy virtuaalinen keskustelu, joka on yhtä aikaa jännittävä ja lamaannuttava. Onko tämä todellista sosiaalista kanssakäymistä, vai vain pinnallista vertailua? Kun ’tykkäykset’ ja kommentit virtaavat kuin muinaiset uhrit alttarille, kohoaa kysymys: onko sosiaalisen median juhlapöytä todella yhteisöllisyyden lähde, vai pelkkä illuusio, joka syö meidän aitoja suhteitamme?
Sosiaalisen median ytimessä on myös hämärä puoli, joka usein jää huomaamatta. Alituinen tarve esittää elämämme parhaat puolet luo painetta, joka voi johtaa ahdistukseen ja yksinäisyyteen. Aivan kuin muinaisilla rituaaleilla, joilla yritettiin miellyttää jumalia, mekin pelkäämme olla riittämättömiä, mikäli emme saavuta ’ihanteellista’ kuvaa itsestämme. Tämä jatkuva vertailu toisiin voi johtaa psykologiseen krooniseen epätasapainoon, jonka seurauksena yhteys itseemme ja ympäröivään maailmaan heikkenee.
Entä jos sosiaalisen median ’rituaalit’ alkaisivat muistuttaa enemmän muinaista uhraamista kuin nykyaikaista viestintää? Emme ehkä polta uhreja tulen ympärillä, mutta silti vaihtokauppa on sama: hyväksynnän ja huomiota vastaan tarjoamme palan itsemme varastosta, joka käy yhä ohuemmaksi. Kun lukee uutisia nuorista, jotka ovat uupuneita jatkuvasta vertailusta, tulee mieleen, kuinka kauas olemme vaipuneet inhimillisyydestä.
Jos ajattelemme hetken kehityksen kulkua, voimme kysyä: mitä tapahtuisi, jos ratkaisisimme sosiaalisen median haasteet? Voisiko olla, että riittävän suuren muutoksen myötä voisimme palata perusasioihin? Voisiko olla mahdollista, että opimme jälleen arvostamaan aitoja kohtaamisia, spontaaniutta ja rehellisyyttä?
Kuten muinaiset seremonialliset käytännöt, myös sosiaalinen media vaatii meiltä kulttuurista ja emotionaalista panostusta, mutta sen varjopuolet ovat ehkä vielä suuremmat. Siitä huolimatta, että elämme digitaalisen kommunikoinnin aikakaudella, aito inhimillisyys pyyhkii ylitsemme yhä. Tuokoon tulevaisuus mukanaan uusia vaihtoehtoja, joissa yhteys toisiin ei perustu kuvastoon, vaan sydämiin.