Sotaväsymys on termi, joka on noussut esille viime aikoina, ja se tuntuu irvokkaalta ajatukselta niille, jotka kokevat sodan todellisuuden päivittäin. Kuvittele, kuinka turhauttavaa on kuulla joidenkin valittavan “sotaväsymyksestä”, kun taas toiset taistelevat hengestään, suojelevat perheitään ja yrittävät säilyttää ihmisarvoaan keskellä raunioita ja räjähdyksiä.
Ukrainalaiset, kuten tämä rohkea puolustaja, eivät saa sitä luksuksen tunnetta “väsyä sotaan”.
He kohtaavat pelon, menetyksen ja epävarmuuden joka ikinen päivä, kun taas toiset voivat sulkea uutiset pois mielestään ja jatkaa elämäänsä kahvilassa latten äärellä, ylihintaisessa ravintolassa nauttien sunnuntaibrunssista tai lomalla “eläen parasta elämäänsä”.
Tämä kontrasti on räikeä ja herättää kysymyksen empatiasta ja solidaarisuudesta. Voimmeko todella sanoa tuntevamme “väsymystä” sotaan, kun emme ole sen keskellä?
Eikö meidän pikemminkin tulisi kanavoida tuo tunne toimintaan ja tukeen niille, jotka kärsivät joka päivä?