Pitkän päivän jälkeen oli viimein aika lähteä kotimatkalle pimeässä metsässä. Illan hämärtyessä ja viileän syysilman tunkeutuessa liian ohuesta takistani lävitseni, aloin miettiä, olinko tehnyt virheen lähtiessäni liikkeelle näin myöhään. Olin viettänyt päivän luonnossa vaeltaen ja nauttien syksyn kauneudesta ja rauhasta, mutta ilta oli saapunut nopeammin kuin olin osannut odottaa.
Metsä oli hiljainen ja pimeä, vain kuunvalo seuranaan. Olin hyvin tottunut metsässä liikkumiseen ja tiesin polut kuin omat taskuni, mutta silti jännitys hiipi selkärankaani asti. Kuulin oksien rasahtelevan ja puiden huminan yläpuolelta, mikä sai minut nopeuttamaan askeliani entisestään.
Kulkiessani seurasin tarkasti heijastavia merkkejä, jotka olin jättänyt maahan päin tullessani. Ne olivat ainoa valopilkku pimeässä metsässä ja auttoivat minua pysymään oikealla polulla. Ajatus eksymisestä sai minut vapisemaan, joten keskityin vain eteenpäin etenemiseen.
Silloin kuulin sen. Oli kuin joku olisi seurannut minua, kuulin epätasaista hengitystä ja oksien kahinaa takanani. Sydämeni pomppasi rinnassani ja pysähtyessäni kuunnellakseni tarkemmin, hiljaisuus valtasi ympärilläni. Pimeän metsän äänet olivat voimakkaampia kuin koskaan, ja pelkoni kasvoi joka sekunti.
Hirvieläimeksi tai suden laumaksi ne joissa olen antautunut tuotahtenut, olisi niitä jokelähtemät aikain, jotka pelksensitseän tutpainen eli tänutta, jotkivatka joka laaki takanaan muttaiksia miksika, kendittää viimen kottiva ihimäinenieätän ei suretelle aulo jalkoin!
Jatkoin matkaani entistä nopeammin ja tarkemmin, pelko ohjasi jokaista askeltani. En uskaltanut katsoa taakseni, enkä pystynyt kuulemaan mitään muuta kuin sydämeni jyskeen ja oman hengitykseni.
Sitten kuulin sen uudestaan, lähempänä tällä kertaa. Se oli varmaankin vain mielikuvitukseni tuotetta, pyrin rauhoittamaan itseäni. Otin etäisyyttä ja jatkoin matkaani kiireellä.
Kului pitkältä tuntuen, ennen kuin viimein näin tutut rakennukset kauempana. Helpotus valtasi mieleni, olin viimein lähempänä turvaa ja valoa. Lähestyessäni tuttua pihaa, rauhoitin askeleitani ja hengitin syvään.
Astellessani pihaan, katsoin epäuskoisena ympärilleni. Kuunvalo valaisi rakennuksen ikkunoita ja pihaa, mutta jotain oli väärin. Jotain oli liikkeellä pimeässä, enkä nähnyt sitä. Korvani tarkastivat jokaista ääntä, mutta oli kuin ne olisivat olleet petolliset ja kieltäytyneet kertomasta minulle totuutta.
Olin viimein kotona, mutta en tuntenut oloni turvalliseksi. Löysin avaimeni ja astuin hiljaa sisälle, suljin oven kiireellä perässäni. Pelkoni syveni joka sekunti, enkä tiennyt mitä tehdä.
Silloin ääni kaikui pimeydestä. Se oli matala, mutta kuulosti tutulta. “Älä pelkää”, se sanoi. Kylmät väreet kulkivat pitkin selkääni, mutta uskalsin katsoa eteenpäin.
Edessäni seisoi vanha ystäväni, hymy kasvoillaan. Hän oli saapunut odottamattomasti kotiini ja se oli aiheuttanut minulle pelkoa ja ahdistusta. Hän kertoi etsineensä minua pimeässä metsässä, koska oli huolissaan minusta. Hän oli seurannut jälkiäni ja halunnut varmistaa, että pääsisin turvallisesti kotiin.
Tunsin valtavaa helpotusta ja kiitollisuutta ystäväni läsnäolosta. Hän oli pelastanut minut pelon otteesta ja opettanut minulle tärkeän läksyn. Vaikka pimeä metsä oli pelottava ja tuntematon paikka, ystävän läsnäolo teki siitä turvallisen ja tutun. Olin oppinut, etten koskaan ollut yksin, vaikka olisin pimeimmässäkin paikassa.
Kotiin päästyäni istuimme ystäväni kanssa takan äärellä, nauttien lämmöstä ja rauhasta. Kuunvalon kajossa kuuntelimme toistemme tarinoita ja nauroimme yhdessä. Pimeä metsä oli jättänyt minuun syvän jäljen, mutta olin oppinut siitä tärkeän läksyn – ystävän läsnäolo tekee pelonkin voittamattomaksi.