Kesälomalla oli aina tapana lähteä retkelle erämaahan, jossa sai olla rauhassa luonnon helmassa ja irtautua arjen kiireistä. Tänä vuonna päätin lähteä yksin retkelle syvälle metsään, jossa en ollut ennen käynyt. Olin kuullut tarinoita erämaan synkistä salaisuuksista ja mustista järvistä, mutta en antanut niiden pelotella itseäni. Olin innokas seikkailija ja halusin kokea kaiken, mitä erämaalla olisi tarjottavana.
Lähdin matkaan varhain aamulla varustettuna hyvillä vaellussaappailla, teltalla, ruoalla ja juomalla. Aikomuksenani oli viettää yksi yö erämaassa ja palata seuraavana päivänä takaisin. Aurinko paistoi kirkkaasti taivaalla, kun astelin metsän siimekseen. Luonto oli kaunis ja rauhallinen, lintujen laulu täytti ilman ja tuulen humina puiden latvoissa loi tunnelmallisen äänimaailman.
Matka eteni sujuvasti ja nautin jokaisesta hetkestä metsässä. Pysähdyin välillä ihailemaan kauniita maisemia ja keräsin marjoja evääksi. Auringon laskiessa päätin etsiä sopivan paikan leiriytyäkseni. Löysin pienen pusikon suojaisan paikan järven rannalta, jossa päätin pitching telttani.
Olin syömässä illallista teltassani, kun kuulin kaukaa outoa ääntä. Se kuulosti kuin jonkin eläimen ulvonnalta, mutta oli samalla niin inhimillinen ja traaginen sävy. Sydämeni alkoi pamppailla ja tulin epävarmaksi. Ehkä se oli vain mielikuvitustani, ajattelin. Mutta ääni toistui yhä lähempää. Pelon valtaamana päätin sammuttaa valon ja hiipiä makuupussiini.
En saanut silmiäni kiinni, kun ääni saapui lähemmäs leiripaikkaani. Se oli kuin huutava tuska, joka sai kylmät väreet juoksemaan pitkin selkääni. En uskaltanut liikkua teltassani ja suljin silmäni tiukasti kiinni. Ääni oli nyt aivan vieressäni, ja tunsin sen läsnäolon pelottavan voimakkaasti.
Yhtäkkiä telttani kangas heilahti ja käsi tarttui sisäpuolelta kankaaseen. Huusin pelosta ja yritin paeta teltastani, mutta jokin piti minua kiinni. Tumma hahmo ilmestyi teltan aukosta ja katsoi minua verenhimoisilla silmillään. Se oli kuin kauhuelokuvasta, mutta totta.
En tiennyt mitä tehdä. Olin jähmettynyt paikalleni ja pelkäsin henkeni puolesta. Tumma hahmo lähestyi minua hitaasti ja tarttui käsivarrestani kiinni. Sitten se kuiskasi korvaani käskevällä äänellä: “Seuraa minua, sinun on pakko.” Jokin pakotti minut nousemaan ja seuraamaan hahmoa ulos teltasta.
Erämaa oli täysin pimeä ja kylmä, kun kävelimme pitkin metsäpolkua. En tiennyt minne olin menossa tai kuka tämä olento oli. Tunsin oloni hauraaksi ja haavoittuvaiseksi. Yritin turhaan vastustella häntä, mutta hän kuljetti minua kuin pahaa enteilevä haltija.
Saavuimme synkkään rotkoon, jossa musta järvi kummitteli edessäni. Hahmo pysähtyi järven rannalle ja katsoi minua sanomatta sanaakaan. En uskaltanut katsoa häntä silmiin, sillä pelkäsin mitä hän tekisi minulle. Yhtäkkiä hän tarttui minua kädestä ja työnsi minut järvessä.
Vesi oli jääkylmää ja minun oli vaikea hengittää. Tajusin olevani hukkumassa mustan järven syövereissä. Olin menettämässä tajuntani ja toivoin, että tämä oli vain paha uni. Mutta todellisuus oli julma ja armoton.
Kauhun yö karussa erämaassa päättyi siihen, että minut pelastettiin hukkumiselta aamun sarastaessa. Olin löydetty mustan järven rannalta tajuttomana ja minut kiidätettiin sairaalaan pelastettavaksi. En muistanut mitä oli tapahtunut sillä karmivalla yöllä, mutta tiesin sen olevan jotain kauhistuttavaa.
Erämaa oli kauniin idyllinen päivällä, mutta kätkee sisälleen synkkiä salaisuuksia ja vaaroja. Kukaan ei tiedä mitä siellä tapahtuu öisin, ja kukaan ei voi olla täysin turvassa erämaan korpien keskellä. Seikkailija vannoi paluun jälkeen unohtavansa kauhun yön karussa erämaassa ja jätti sen taakseen kuin pahan unen. Mutta muistot palaavat aina silloin tällöin mieleen ja muistuttavat siitä, että luonnossa voi piillä pimeä puoli.