Nato, Suomi ja Venäjä – kolmiodraama, jossa ei todellakaan jaeta ruusuja. Täällä ollaan, pieni Suomi, kylmässä pohjolassa, missä jääkarhutkin käyttävät toppatakkeja. Me olemme kuin asuinalueen pieni mutta pippurinen koiranpentu, joka yritti päättää, liittyisikö isompien koirien laumaan vai jäisikö pihalle haukkumaan.
Ja sitten on Venäjä, itäinen naapurimme, joka on kuin iso karhu: joskus vähän möreä ja arvaamaton, mutta aina yhtä vaikuttava. Venäjä katsoo meitä silmiin kuin shakkilaudan kuningas, mutta unohdetaanpa hetkeksi, että shakissa kuningatar on se, joka oikeasti liikkuu joka suuntaan.
Nato on kuin turvallisuuden tuova setä Amerikasta, joka tarjoaa suojelua ja karkkia, mutta jonka kanssa ei aina tiedä, leikkiikö se omilla säännöillään. Suomi on harkinnut, tarkastellut ja mittaillut, sillä kuten meidän mummot sanovat: “Kattoo nyt ensin, ettei tuu huijatuksi!”
Tässä geopoliittisessa draamassa jokainen maa on kuin nappula isolla laudalla, ja Venäjän propagandan hokeminen on kuin laulaisi karaokea väärin sanoin – kaikki kuulevat, mutta kukaan ei taputa. Suomi on siis siinä mielessä tehnyt valintansa, että se haluaa olla osa isompaa tarinaa, saaden turvallisuutta ja ystäviä, mutta jättäen myös osan yksinäisestä, mutta ylpeästä, pohjoisesta mystiikastaan.
Ja niin, kun maailma pyörii ympärillämme kuin suuri sirkus, me pieni mutta sisukas kansa katsomme kohti tulevaisuutta, valmiina laittamaan toppatakit niskaan ja sanomaan maailmalle: “Täältä tullaan, valmiina yhteistyöhön, mutta omilla ehdoillamme!”