Kesäilta oli kääntynyt jo syksyyn, kun Laura päätti lähteä yksin kävelylle metsään. Hän oli kuullut paikallisilta tarinoita metsässä vaanivista pimeyden voimista, mutta ei koskaan ollut uskonut niihin. Laura oli nuori ja rohkea, eikä hän uskonut millekään metsän kummitustarinoille.
Kun aurinko alkoi laskea taivaanrannan taakse, Laura huomasi puiden latvojen käyvän synkemmiksi. Tuuli ulvoi metsän läpi niin voimakkaasti, että Lauran hiukset hulmusivat keskellä metsää. Hän tunsi pienen pistoksen sydämessään, mutta nosti rohkeasti katseensa eteenpäin ja jatkoi matkaansa.
Yhtäkkiä Laura tunsi, että joku tarkkaili häntä. Hän pysähtyi ja kääntyi ympäri, mutta ei nähnyt ketään. Pelonsekainen tunne valtasi hänet, mutta hän rohkaisi itseään ja jatkoi eteenpäin. Mutta mitä pidemmälle hän kulki, sitä voimakkaammaksi tunne kävi.
Kun Laura oli kulkenut jo tunnin metsässä, hän huomasi olevansa eksyksissä. Puut vaikuttivat liikkuvan paikaltaan ja metsä näytti muuttuvan yhä synkemmäksi. Laura yritti käyttää puhelintaan, mutta huomasi sen olevan täysin ilman kenttää. Hän tunsi pienen paniikin valtaavan itsensä, mutta yritti pysyä rauhallisena ja keskittyä löytämään tiensä takaisin.
Kun Laura oli jo menettämäisillään toivonsa, hän kuuli etäämpää heikkoa valon loistoa. Hän lähti seuraamaan sitä ja huomasi pian pienen mökin, joka oli pimeästä metsästä poiketen valaistu kynttilöillä. Laura käveli varovasti mökille, koputti oveen ja odotti jännittyneenä vastausta.
Ovi avautui hiljalleen ja mökin ovesta astui ulos vanha nainen, joka katsoi Lauraa tutkivasti. Hän kutsui Lauran sisälle lämmittelemään ja tarjosi hänelle kuumaa teetä. Laura kertoi naiselle eksyneensä metsään ja pelänneensä pimeyden voimia. Vanha nainen hymyili lempeästi ja kertoi tarinan metsän salaisista voimista.
Hän kertoi, että metsässä todella vaani pimeyden voimia, mutta niitä ei tarvinnut pelätä, jos tunsi sydämessään totuuden ja rohkeuden. Laura kuunteli jännittyneenä vanhan naisen sanoja ja tajusi, että hänen matkansa pimeyteen ei ollut turha. Hän oppi hyväksymään omat pelkonsa ja löysi sisältään voiman, jota ei ollut aiemmin tiennyt omistavansa.
Kun Laura jätti mökin taakseen ja astui jälleen metsään, hän tunsi sydämessään rauhan ja voiman, joka kantoi häntä eteenpäin synkkyyden keskellä. Hän löysi lopulta tiensä takaisin kotiin ja tiesi, että vaikka pimeys olisi hänen ympärillään, hänellä olisi aina valo sisällään.
Vaarallinen matka pimeyteen oli opettanut Lauralle paljon itsestään ja siitä, että pelot voivat olla vain väliaikaisia esteitä matkalla kohti totuutta ja voimaa. Hän oppi arvostamaan rohkeuttaan ja uskomaan siihen, että valo on aina voimakkaampi kuin pimeys. Laura ei enää koskaan kokenut pelkoa metsässä vaanivia pimeyden voimia kohtaan, vaan kulki ylväänä ja rohkeana omalla polullaan, valon loistaessa hänen sisällään.